WHO'S NUMBER ONE ?

WHO'S NUMBER ONE ?
WHO'S NUMBER ONE ?

tiistai 16. joulukuuta 2008

Talven tuomaa


On jälleen riimukoulutusten aika! Kyseinen toimenpide palvelee karjankasvatuksessamme useaa tehtävää: emot saavat tarpeellisen hengähdystauon ennen seuraaavaa vasikointia, mahdolliset ei-toivotut liian aikaiset raskaudet ehkäistään erottamalla sonni- ja hiehovasikat toisistaan. Lisäksi, kaikkein tärkeimpänä, vasikka totutetaan kasvattajaan, ja käsittelyyn ( josta nimitys riimukoulutus l. rimppari.) Eläinten persoonallisuus tulee ilmi viimeistään tässä vaiheessa - vaikka kuinka tekisi kaiken samalla tavalla, niin joku panee pysyvästi hanttiin kiinniotoissa, jos ei muuten niin ainakin muodon vuoksi. Toisille taas homma on alusta alkaen selvä: ahaa riimu, joo päähän, sitten herkkuja, heinää ja vettä. Hyvä palvelu! Tänä vuonna touhun aloittivat Manu, Phelan (kyllä, juuri se Muksis-Phelan kesäkuun alusta) ja Germaine. Ja kuten aina, tälläkään kerralla ei vältytty desibelirajojen koettelemiselta: emot huusivat vasikoitaan, jotka auliisti ja kovaäänisesti vastasivat. Lisäksi joku kolmas osapuoli täytti mielellään mahdollisen hiljaisen hetken. Noh, sitä onneksi kesti vain tovin, ja nyt - vajaan viikon jälkeen ollaan jo ylimmät ystävykset. Seuraava ääni onkin tasainen kuivaheinän rouskutus, joka on musiikkia kasvattajan korville. Kun homma on sisäistetty, on aika palauttaa veijarit omiin laumoihinsa ja todeta: vasikka -aika on ohi, olet nyt nuori hieho/sonni. Onnea itsenäiseen elämään!

(Kuvassa isäntä ja Germaine)

perjantai 31. lokakuuta 2008

Lihalla on kasvot

Karjankasvattajan työssä on yhteen kysymykseen törmännyt erinomaisen usein: "Voitko syödä oman eläimesi lihaa?" Pystyn vastaamaan vain yhdellä tavalla: tiedän, millaista elämää on kasvattamani eläin saanut viettää, eli tiedän, mitä poskeeni pistän. Eläinten hyvinvointi on aihe, jota ei voi koskaan olla korostamatta. Kun Highland on saanut viettää elämäänsä vapaana laitumella kulkien ja valiten omat ruoka- ja lepohetkensä, puhutaan onnellisen naudan taipaleesta.
Eläin on mitä se syö, pätee selvänä nyrkkisääntönä. Highlandin ravintoa on karkea rehu, joka tarkoittaa talvikaudella heinän syömistä tuorerehupaaleista tai kuivaheinänä. Kevään tullen eläin laajentaa ravintonsa käsittämään kaikkea esiintulevaa vihreää: varvuista puiden lehtiin, ja kaikkea siltä väliltä. Jos eläin viettää kesäänsä merenrantalaitumella, tulee mukaan myös kaisla, joka on Highlandin herkkua. Monipuolinen ravinto näkyy lihan värissä, joka on hyvin tummaa. Väriin vaikuttaa myös eläimen liikkuminen vapaasti laitumellaan; veri pumppautuu lihaksistoon.
Kun käynnistyy päivä, jolloin työsuhde päättyy, kuljetetaan eläin omalla tutulla kuljetuskalustolla pienteurastamoon, jossa asianosaava henkilöstö hoitaa työnsä niin, että eläimelle tulee mahdollisimman vähän stressiä. Stressin välttäminen on tärkeää; sillä on suora yhteys lihan laatuun.
Lihan leikkuun suorittavat teurastamon vieressä sijaitsevan lihanleikkaamon ammattilaiset; samaan paikkaan jäävät arvo-osat (fileet ja paistit) raakakypsymään. Raakakypsytys kestää noin viisi viikkoa lähellä 0-astetta. Muut ruhon osat kuten niska, etuselkä, lapa, rinta ja jauheliha viedään suoraan elintarvikepakkaseen -20 asteeseen. Koko ketjun tärkeitä asioita ovat korkea hygieniataso ja valvotut olosuhteet, jotta herkuttelija saa parasta mahdollista pöytäänsä.
On siis aika tuoda tiettäväksi, että lihojen aatelia on saatavissa. Tiedustele lisää Pauliinalta!
Liha-aiheesta on tänä vuonna julkaistu Anu Partasen mainio Lihan himo -artikkeli Image-lehdessä (4/2008). Jutusta löytyy tiivistelmä lehden sivuilta www.image.fi

lauantai 4. lokakuuta 2008

Hyvää Maailman Eläinten Päivää!


Päivän teemaan sopii kerrottavaksi tapaus Africo, joka muistuttaa kaikkia pienten ja suurten eläinten kasvattajia huolenpidosta. Kuluvan viikon maanantaina ajoimme iltamyöhällä sonnilaitumen ohi, ja huomio kiintyi Africoon, parivuotiaaseen sonnipoikaan joka makasi laitumella kyljellään. Pojat aina silloin tällöin retkottavat aika rajuissakin asennoissa, mutta kaikki muut olivat tipotiessään, joten tilanne piti tarkistaa. Affe könysi hieman vaivalloisesti pystyyn ja piti vasenta etujalkaansa koholla eikä laskenut sille painoa, ja vasemman sarven kärki oli vääntynyt. Alkoi jo kuitenkin hämärtää, joten päätimme palata aamulla uudelleen peräkärryn kera.
Aamulla Africo oli samassa paikassa melko rauhattoman oloisena ja päätimme tarkistuttaa tilanteen eläinlääkärillä. Luita ei onneksi ollut murtunut, jäljet viittasivat joko sonnimittelöstä saatuihin vammoihin tai sellaisen yhteydessä sattuneeseen kaatumiseen. Särkylääke- ja turvotuspiikki, Affe kärryyn ja kotio tarkkailtavaksi. Poika söi ja joi ihan mukavasti, ja se alkoi silminnähden rauhoittua vaikkakin nilkutus oli aika pahannäköistä. Seuraavana päivänä voimia oli jo niin, ettei kakkospiikin antamisesta tullut mitään, ja niin ollen avasimmekin Africolle oman laidunlohkon, josta sen kävelyä on helppo seurata ja josta se voi aidan yli kurkistella rouvia.
Jalkavammat ovat kokemuksemme mukaan hankalia ja vaativat parantuakseen pitkän ajan - jos parantuvat sittenkään. Affea ei voi palauttaa sonnilaumaan puolikuntoisena, tai jalka on ensimmäisen riehaantumisen jälkeen uudelleen toimintakyvytön. Meidän on kuitenkin jossain välissä päätettävä kuinka tehdä: ottaako riski vai päättyykö Africon työsuhde vuoden etuajassa. Tarinan ydin on kuitenkin: kävi kuinka kävi, aina pitää yrittää ja antaa mahdollisuus.
Tarinan loppu: Africon työsuhde päättyi, sillä käveleminen huononi ja neljättä jalkaa ei sonni pystynyt käyttämään. Tarkempi tutkimus paljasti, että jalassa oli surkastumaa ja konttia ei olisi enää kuntoon saatu, joten tehty ratkaisu oli oikea.

maanantai 29. syyskuuta 2008

Kotiinpaluun riemua



Kesän päättymisen merkkejä on monia, mutta Ukkosten tilalla niistä varmin on kotilaitumelle palaavat emot. Osa emoistahan on viettänyt kesää merenrantalomailemassa Turussa, ja kun ruuan määrä alkaa vähetä, on aika hakea rouvat vasikoineen pois. Tämän vuoden hakureissu osoittautui oikein ajoitetuksi, sillä houkuttelu sujui keskimääräistä vaivattomammin. Suomeksi puettuna ei tarvinnut kuin hieman vilautella haisteltavaksi ja maisteltavaksi kuivaheinää, niin johan kirmattiin kiinniottohäkkiin. Viime vuoden kapinallinen eli Nessa sai kunniamaininnan, sillä suoraan vaan laitumelta riimuun ja kävelytys kuljetusautoon. Nessalle ei riimuttaminen ole koskaan ollut mieleistä, mutta liekö nyt käänne saavutettu.
Kotilaitumella odotti sitten kuningatar itse eli Linsay, ja vaikka Turun emojen johtajatar eli Dolina ottikin välien selvittelyt muiden kanssa kotosalla, riitti Liinukan suuntaan yksi vilkaisu ja arvojärjestys oli heidän välillä selvä. Valta pysyy seniorilla eli Linsaylla.
Mitä isot edellä sitä pienet perässä: Kennedyn ja Jowanin kohtaamisesta on kuvallinenkin todiste, ja hetken siinä tanner tömisi, kun sonnipojat kisailivat. Vaikka kuivaheinääkin saavat, on laiduntaminen edelleen iltapäivän ja alkuillan ohjelmanumerona, ja viimeisiä vihreitä nyhdetään laitumelta. Lähestyvää talvea vasten pitää tankata mahdollisimman monipuolisesti.

sunnuntai 24. elokuuta 2008

School's out

…eli Karhusuon koulun 3. ja 4. luokka teki elokuisen ekskursion Ukkosten luokse. Juttelu eläimistä lasten kanssa on aina yhtä haastavaa ja toisaalta palkitsevaa; koululaisten kiinnostus on aitoa ja samalla on hyvä testata, kuinka hyvin ja tyhjentävästi eläimistä osaa puhua. Toki sukupuolierot tulivat välillä selvästi esiin, tyttöjä tuntui kiinnostavan nimet ja kuka on kenenkin äiti, poikia taas saako aidasta sähköiskun, jos sitä tökkii oksalla. Yllättävää oli, kuinka paljon kysymyksiä tuli teurastuksesta, eikä kukaan tuntunut panevan pahakseen suhteellisen korutonta kertomusta tapahtumien kulusta, joka todistanee näillä seuduilla olevan vielä käsitystä elävän eläimen ja syötävän ruoan suhteesta. Oli myös sykähdyttävää havaita, kuinka ehtymätön riemunlähde eläimen ruumiintoiminnot voivat olla.
Aina välillä myös mietityttää, kuka oikein katsoo ketä: kun eläimet olivat kohteliaasti esitelleet itseään parikymmentä minuuttia, kuin yhteisestä sopimuksesta kaikki kääntyivät ympäri tyyliin: ”Tämähän on jo nähty.”

sunnuntai 3. elokuuta 2008

Laitumen starat, osa 2: Ailionora of Ukkonen


Tunnelma oli kuin vappuna Ullanlinnanmäellä konsanaan: haalarit päällä, yo-lakki päässä ja vihreää polvien alla. Tapahtumapaikka oli kuitenkin Säkylän Karhusuo, jossa parin päivän ikäinen hiehoneito Ailionora teki sitkeitä yrityksiä laajentaa reviiriään laitumen rajojen ulkopuolelle…
Jo syntyessään vapun alla 2001 teki hiehovasikka lähtemättömän vaikutuksen: otsassa olevat punertavat kiharat kuin permanentin jäljiltä ja se ääni. Se kantoi jo nuoresta iästä huolimatta kauas. Ja kun emonsa Biota ei ollut hiljaisimmasta päästä hänkään, niin laitumella kyllä riitti kakofoniaa.
Ailionoran ensimmäisen kesän bravuuri oli laitumella vierailijoiden kengännauhojen avaaminen; rohkeutta riitti tutustua uusiin ihmisiin. Myös kaikenlaiset kamerat viehättivät. Kun Ailionoran ensimmäisenä talvena tuli YLEn kuvausryhmä tekemään Pallo hallussa -juttua, meni hieho reippaasti kuvausvälineitä tutkimaan. Onneksi materiaali osoittautui HC:n kestäväksi.
Maisemanhoitotyön veteraaniksi neitoa on syytäkin kutsua; olihan hän Katien kanssa jo kesällä 2002 ao. duunia tekemässä. Ailionoran suhtautuminen kesälaitumille siirtoon ja niiltä pois onkin omaa luokkaansa. “Laitahan kasvattaja riimu päähän, jotta päästään lähtemään” tuntuu olevan ajatuksena. Ajatella, jos kaikki muutkin suhtautuisivat asiaan näin!
Ailionoran luottamus ja kiinteä suhde kasvattajiin osoittautui ensiarvoiseksi, kun ensimmäinen vasikointi koitti keväällä 2005. Eläinlääkärikin hämmästeli, että miten niin tuhannen mutkalla saattoikaan vasikka olla; no lopulta sonnivasikka saatiin ulos, ja ura emona saattoi käynnistyä.
Hyvänä emona on Ailionora siirtänyt eteenpäin luonnettaan - kaikki vasikat ovat osoittautuneet helpoiksi käsitellä, ja riimukoulutus on sujunut ongelmitta. Myös äänenkäytön voima on siirtynyt jälkikasvulle. Kaikkinensa hurmaava Ailionora on jäljittelemätön yksilö, jota ei voi verrata kehenkään muuhun. The one and only!

sunnuntai 6. heinäkuuta 2008

Harmin paikka

Saimme Turun Katariinanlaaksosta soiton pe 4.7, ja tarkkaavainen mies kertoi olevansa huolissaan sonnista (Arth of Ukkonen), joka makasi maassa kyljellään pääsemättä ylös eikä reagoinut kosketukseen. Starttasimme kotoa kohti laidunta, ja automatkan aikana vastaanotetut puhelut kertoivat karua totuutta: Arth oli ottanut yhteen rajusti muiden sonnien kanssa (se on aina ollut jääräpäinen tappelupukari), ja jäänyt sen jälkeen niille sijoilleen. Päästyämme paikalle tilanne ei näyttänyt hyvältä, mutta paikalle saapuneiden lukuisten avustajien kanssa yritimme tehdä kaiken voitavamme. Arthia valeltiin vedellä, sitä juotettiin ja yritettiin joukolla kammeta pystyyn, mutta turhaan. Oli selvää, ettei se siitä enää nousisi, ja viimeiseksi tehtäväksi jäi hankkia paikalle eläinlääkäri hoitamaan lopetus. Arthin lopullinen kuolinsyy jäi valitettavasti hämärän peittoon, mutta laitumella on jo ollut sonnilauma useita vuosia, joten on selvää että kyse on yksittäistapauksesta.
Sanotaan, ettei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin, ja niin kävi tässäkin tapauksessa. Oli hienoa nähdä, että ympäristöstä löytyy uhrautuvaisia ja pystyviä ihmisiä, jota raatoivat Arth-paran eteen tunteja kesäisessä auringossa. Ukkoset suuresti kiittävät kaikkia auttajia, suuria ja pieniä, TESY:n tyttöjä ja naapuritilan nuortamiestä, joka kuljetti sonnimme asiallisesti pois.

perjantai 13. kesäkuuta 2008

Laitumen starat, osa 1: Linsay von Scaldi


Linsay (aka. Liinukka, Kerberos, Kuningatar Itse, Blondi, Limppu, jne. ) avaa Laitumen starat -sarjan itseoikeutetusti. Tuo pirtsakka rouva (s. -98) on laumamme ehdoton ykköshahmo, Suomen Highland-emojen aatelia ja melkoinen persoona. Linsayn suhde meihin kasvattajiin on jo vuosien ajan pysynyt samalla tasolla eli heiluu siinä kulmien alta pälyilyn ja ylimielisen tuhahtelun maastossa. On tavallaan riemukasta aloittaa jokainen kohtaaminen kuin ensitapaamisesta, mutta ehkä joskus vähempi sarvien hemputtelu voisi olla paikallaan. Kyllähän Linsay aika ajoin suo meille kunnian harjata tai antaa herkkuja, mutta turha yrittää lähempää tuttavuutta. Eikä se suhtaudu välttämättä muuhun laumaan sen suuremalla sydämellisyydellä, hän määrää ja sillä selvä ja pois tieltä.

Linsay emona onkin täysin oma lukunsa - koska kaikki ylistyssanat ovat riittämättömiä, täytyisi varmaan säveltää sonaatti sen kunniaksi. Ensinnäkin vasikointi: kaiken tuhertamisen ja ähkimisen sijaan Liinukka etsii hyvä paikan, pyöräyttää vasun siihen hupsisheijaa ja sitten uusi tulokas ylös ja maidolle. Tästä hetkestä eteenpäin Linsayn elämä pyörii vain ja ainoastaan vasikan ympärillä. Totta kai muutkin emot katsovat jälkeläisensä perään, mutta Linsaylla on se pieni jokin, se pieni ylimääräinen kipinä, joka tekee siitä laumamme ykkösemon. Se voi olla maidon superlaatu - sen vasikat ovat aina isompia kuin muut, ehkä se on tyyli, jolla Linsay pesee vasikkaansa - niillä on aina laitumen puhtaimmat pyllyt. Tietenkin rouva johtajan vasikka pääsee emonsa kupeessa aina sinne minne haluaa.

Sanottakoon vaikka, että Linsay on laitumen Greta Garbo - saavuttamaton ja salaperäinen , mutta silti kiehtova ja vastustamaton.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2008

Muksis !


Niinpä niin, oli jälleen aika muiden eläinsiirtojen, eli hiehot ja osa emoista vasikoineen Ruissaloon. Kuten aina, olimme suunnitelleet siirrot huolella ja viimeisiä yksityiskohtia myöten - vahinko vain, että eläimet eivät tunnu suhtautuvan asioihin yhtä suurella perinpohjaisuudella. Ensi vuonna piirrän toimintakaavion näkyvästi pahviplakaatille ja esittelen sen eläimille viikkoa ennen toimenpiteitä.

Noh, kyllähän kuljetusautoon aiotuista eläimistä saatiin valtaosa, mutta kun viimeistä vietiin, niin sattui nk.haaveri. Phelan (kuvassa) oli päättänyt, että emosta viis, hänhän ei kyytiin lähde vaan oikaisee tästä rauta-aitojen välistä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Pahaksi onneksi Pauliina oli juuri sillä kohdalla, ja aidan hypätessä reilulla vauhdilla puoli metriä eteenpäin tärähti poikkirauta suoraan päin näköä. Viisi senttiä vasemmalle, ja klyyvari olisi ollut entinen, nyt selvittiin säikähdyksellä, turvotuksella ja roisin näköisellä kipeällä mustelmalla, joka sai Pauliinan muistuttamaan pandakarhua. Tilanteen uudelleenarvioinnin jälkeen vietiin Turkuun kuorma, ja sitten kyydistä jääneet yksilöt lasti kerrallaan omalla peräkärryllä. Enemmittä vahingoitta siirrot ovat nyt sonnia lukuunottamatta valmiit, ja Pursiseuran laitumella laiduntaa viisi lehmää ja kolme vasikkaa ( Myös Phelan ! ) ja Krottilan puolella viisi hiehoa. Kesä on täällä!

torstai 22. toukokuuta 2008

Onnea ManU (toivottaa Manu)!


Tuplamestaruudesta Manchester Unitedia onnittelee nimikaima Manu of Ukkonen (Kuvassa emonsa Bhanna Dubhin kanssa) ja koko UHC:n väki

torstai 15. toukokuuta 2008

In Memoriam: Biota von Greenfield





Maksimaalista hyötyä minimaalisella vaivalla, oli lause joka hyvin kuvasi yhtä karjankasvatuksemme kivijalkaa, Biotaa. (Tunnettiin myös mm. nimillä Mamma, Mummeli, Iso B ja Turnipsi, kuva kertoo miksi).
Biota saavutti kunnioittavan 13 vuoden iän, ja pyöräytti pieniä ja erinomaisesti kasvavia vasikoita, jotka omalta osaltaan jatkavat sukulinjaa esimerkillisesti. Myös vasikoinnissa Biota piti vankkumattoman linjansa: vasu pyöräytettiin aina ruokailutelineen viereen, ettei tarvinnut suotta askeltaa kauas appeen ääreltä. Ja kun vasikka halusi maitoa, se käveli aina emonsa luo eikä toisinpäin - mitä suotta hötkyilemään.
Ruoka maistui Biotalle aina erinomaisesti ja herkut myös muiden ämpäristä, mutta se oli kiltti lehmä, joka arvosti ihmistä ja rapsutusta. Rapsutuksen suhteen Mamma oli kyltymätön; ennätys oli tunti, jonka jälkeen ihminen käsi puuduksissa hellitti, mutta Mammalle olisi maittanut vielä.
Mamma nimettiin Mummeliksi, kun vasikkaa ei enää pyörähtanyt vuonna 2007. Saman vuoden aikana oli myös havaittavissa vanhuuden oireita, jotka erityisesti kesähelteellä toivat raskaan hengityksen kuuluviin. Menneen talven aikana Biota sai aikaan huolta ilmiömäisillä asennoillaan. Jättikokoinen kontiainen retkotti päätään paalitelineen alarautaa vastaan, ja oli kerrassaan hurjaa katsottavaa. Kaikesta alkoi tulla esiin loppusuoran tuntua, ja lopullinen päätös vanhuksen työsuhteen katkaisusta tuli, kun takajalat eivät oikein enää tahtoneet kantaa ja kulku oli tuskaista ja nilkuttavaa.Mummeli on poissa, mutta lukuisat jälkeläiset ja jälkeläisten jälkeläiset ilahduttavat. Lempeän luonteensa Biota on periyttänyt, ja hyvät geenit, sillä järjestäen on jälkikasvu komeaa katsottavaa.

Yhteisistä vuosista kiittäen.



tiistai 13. toukokuuta 2008

Kesäduuni käynnistyy




Kahdeksan sonnia saapui tänään Turun Rauvolan laitumelle. Sonnipoikien kesä kuluu kuten kuluvat muutkin vuodenajat eli syöden, leväten ja kisaillen. Syödessään eli laiduntaessaan kaunistavat samalla ympäröivää maisemaa: ryteikköjä menee matalaksi, kaislaa kulkeutuu poikien suuhun ja heinikon madaltuessa saa ihmissilmät uutta nähtävää. Poikien luonnonhoitoalue on rauhoitettu, ja ihmisten liikkuminen on rajattu merkityille poluille. Myös koirat on pidettävä laitumella kytkettynä. Rauvolan runsas lintulajisto saa pesimärauhan, kun alue säilytetään mahdollisimman koskemattomana. Kasvillisuuden ja eläinlajien monimuotoisuus ovat syitä, jotka ovat tehneet Rauvolan laitumesta suojellun Natura-alueen. Sonnipoikien tekemä työ laiduntamalla on luonnonsuojellullisesti arvokkaan alueen ylläpitoa estämällä sen umpeenkasvua. Toivotaan sonnipojille mitä antoisinta kesää ja nautitaan yhdessä työn aikaansaannoksista!

(Kuvassa Seumas, Africo ja Entellus )

maanantai 28. huhtikuuta 2008

Kiitos emot!




Moiran Caisgin, Linsayn Germaine, Bhanna Dubhin Manu, Muirnen Jowan, Dolinan Phelan, Katien Kennedy ja Aingealagin Hera. Kevään 2008 vasikkakierros on päättynyt; sunnuntai-illan hiehoneito sai nimensä muinaistarustosta, sillä onhan jo Homeros sanonut Herasta, että tämä on lehmänkatseinen. Pienet karvaturrit vipeltävät pitkin laidunta, syövät minkä kerkiävät ja tietenkin nukkuvat. Syvässä unessa oleva vasikka onkin välillä hurja näky, ja vain luomien kevyt räpistely ja kylkien kohoilu erottaa sen viereisestä mättäästä. Illan tullen päivällä kerätty energia on tarpeen, kun kilpajuoksut ja peuhaus kavereiden kanssa alkaa. Emot seuraavat tapahtumaa kärsivällisesti, kunnes komentoäänellä (tai usealla sellaisella) kutsutaan oma napero luokse, ja koittaa iltapesun aika. Kasvattajien kasvoilla karehtii hymy heidän kulkiessa kotia kohden, jossa on aika nostaa Bowmore-malja emoille ja vasikoille. Slainte! (Vas. Phelan, Germaine, Jowan ja Kennedy ) ( Oik. Katie ja Kennedy ja Katien takana Jowanin peppu)

maanantai 14. huhtikuuta 2008

Uusia tuulia


Kahdeksan vuotta on kulunut siitä, kun ensimmäiset neljä Highlandia tulivat tilallemme käyskentelemään. Helsingin kasvatit olivat menettäneet nautarodulle sydämensä jo vuosia aikaisemmin Skotlannissa. Karjankasvattajan tielle olemme jääneet, ja nyt on uljaita eläimiä jo yli 40. Ukkonen Highland Cattlen uudet tuulet pyyhkivät, kun huhtikuisena päivänä avautuvat omat sivumme internetiin. Kommentteja, palautetta, juttutoiveita otamme mielellämme vastaan. Kiiriköön viesti Highland-maailmasta kaikkialle!
(Kuvassa Aingealag, Muirne ja Nessa, of Ukkosia kaikki)

keskiviikko 9. huhtikuuta 2008

Valloittavaa (valvottavaa) vasikointia


Yhdeksän kuukauden odotus on päättymässä: emo kiertää laidunta häntä mutkalla, asettuu välillä kyljelleen, nousee ylös ja taas eteenpäin. Lopulta koittaa hetki, jolloin jäädään paikalleen. Tarkkailu on tiivistä: sorkat tulevat näkyviin, lisää etujalkoja, vähitellen myös turvan kärki. Vaihe vaiheelta emo työntää mötikkää eteenpäin. Toiset emoista nousevat loppuvaiheeksi pystyyn, toiset jäävät kyljelleen. Yhtä kaikki lopputulos on sama: VASIKKA! Muutama hetki lepoa, ja sitten vaan pystyyn ja vasikkaa nuolemaan. Vasikka puhdistuu, verenkierto tehostuu ja emon ja vasikan yhteys muodostuu. Pikkuhiljaa napero alkaa tavoitella ylösnousua, jota emo lempein töytäisyin ja kannustusäänin edesauttaa, ja sitten koittaakin vasikan elämän kannalta ydinhetki: ternimaidon nauttiminen. Vasta-aineita, ravintoa - sanalla sanoen elämäneliksiiriä. Ja sitten koittaa valvonnan aika: emo valvoo ja vahtii, lauman muut jäsenet valvovat ja ihminen valvoo. Highland-emo on voimakkaasti vasikkaan kiintyvä lehmä, ja sen saa kokea kasvattajakin, joka haluaisi tulla uutta tulokasta tervehtimään, emon hönkäilyt tuntuvat niskassa, ja liikkeitä laitumella seurataan tarkkaan.
(Kuvassa Linsay von Scaldi ja Germaine of Ukkonen)