WHO'S NUMBER ONE ?

WHO'S NUMBER ONE ?
WHO'S NUMBER ONE ?

torstai 26. marraskuuta 2009

Laitumen starat,osa 4: Katie Bhanna of Ukkonen



Jokainen lehmä, sonni ja hieho on oma persoonansa - tästä ei liene epäillystäkään. Laitumen staraksi pääsee kuitenkin vain osa karjastamme. Olisiko sana kipinä eli se jokin, mikä nostaa tietyt eläimet kerronnan keskiöön.
Katien kipinä syttyi vuonna 2007, jolloin kuusivuotias lehmärouva rupesi kevättalvella linkuttamaan toista etujalkaansa. Lähempi tarkastelu ei tuonut valaistusta asiaan - kinttua sai koskea ja painella, kosketusarka ei lainkaan. Mutta painoa Katie ei jalalle asettanut, ja aina tilaisuuden tullen ryhtyi makaamaan, ja mieluiten lähelle paalitelineitä, jotta matka ruuan ääreen kipeällä jalalla olisi mahdollisimman lyhyt.
Vasikoinnin lähestyessä huoli kasvoi, miten neito tuosta ponnistuksesta selviäisi. Huoli oli turha: Katie ponnisti makuulta komean sonnipoika Gearaldin, kiepsahti puhdistamaan jälkikasvua niin ikään makuulta ja kun vasikka nousi nopeaa tahtia jaloillensa, teki emo samoin, ohjasi utareille, ruokki ja asettuivat sitten yhdessä vieretysten makaamaan.
Kevät sujui samalla kuviolla; kaikki muut ajat paitsi oma tai vasikan ruokinta kului maaten. Eläinlääkäriltä asiaa kysyttäessä, totesi, että jalkavaivat ovat vaikeita, ja Katie joko toipuu tai sitten...Saadusta kipulääkkeestäkään ei ollut apua. Se, mistä Katie todella nautti, oli jalan hierominen; sitä sitten tehtiin aina tilaisuuden tullen, ja lehmä painoi luomet kiinni ja nautti olostaan.
Kesälaidunnuksen alkaessa Katie teki aivan oman systeeminsä; pysyi samalla kohtaa ja kiersi itsensä ympäri kaiken mahdollisen vihreän suuhunsa laittaen - säästi näin omaa jalkaansa.
Ja sitten heinäkuussa koitti aamu, jota olimme odottaneet: linkutus oli ohi. Lehmärouva kulki laitumella vasikan kanssa kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan. Ikuiseksi arvoitukseksi jäi, mistä oli kysymys.
Tuohon episodiin saakka Katie oli aina ollut hieman varauksellinen, mutta luonnetta muutti kerrassaan tiivis yhteistyö hieronnan kautta. Ja kun sen makuun oli päästy niin täydelleen, että sitä piti saada, vaikka kuinka terve jo oli. Ainoa varauksellisuus, mikä jäi, koskee kiinniottoa. Vain Pauliina saa lehmän häkkiin houkuteltua. Kipinää tämäkin. Muuten Katie onkin laitumen tyyni rauhallisuus, ja aina valmis tutustumaan paikalle tuomiin vieraisiimme.

sunnuntai 18. lokakuuta 2009

Pojassa on potentiaalia



Johan se Solomonin syntyessä tammikuussa tiedettiin, että näin siinä käy: riimukoulutus privaatisti yhdelle sonnipojalle. Ukkoset tarttuivat hommaan tyypilliseen tapaansa päättäväisesti ja jo nyt täytyy myöntää, että hivenen harmittaa, ettei Solomonia voida meillä läheisen sukulaisuussuhteen vuoksi käyttää siitossonnina. Pari ensimmäistä päivää muistutti aika lailla Tankki täyteen -sarjan Juhanan kuuluisaa repliikkiä: "Mää huusi ja huusi mutta ne akat huusi kovempaa!" Niinpä niin, kiinnioton tuska piti(tavalliseen tapaan) kertoa kaikille: emolle(jolta lähti ääni vastatessa), hiehoille, kissalle, isäntäparille, autolle, ämpärille jne. Mutta olisittepa nähneet, mikä kesyyntymisen vauhti - toisena päivänä Pauliina käveli sonnipojan kanssa pihalla kuin se (Solomon) olisi tehnyt sitä koko elämänsä. Täydellinen askellus, uljas ryhti, tyylipuhtaat seisahtumiset ja hei - aika kaunis punainen väri! Tässä on oiva tilaisuus halukkaalle, tulevaisuuteen katsovalle kasvattajalle.

perjantai 2. lokakuuta 2009

Hiehojen taikaa - Taikan hiehoja




Vaikka kuinka kuvittelee jo tietävänsä paljon karjastaan, aina saa yllättyä. Yhdeksänvuotiaan Taikan vierailu hiehojemme parissa oli uuden oppimisesta mitä parhain esimerkki. Hieholaumamme kaksi kesyintä eli Germaine ja Lavena tekivät tuttavuutta, kuten kuvasta näkyy, hyvin läheisellä tavalla. Mutta sitten tapaus Hera; 1-vuotias neito on emännän sinnikkäistä yrityksistä huolimatta pitänyt etäisyyttä. Hera tulee lähelle, mutta harjata ei ole saanut.
Taika kuunteli ennen laitumelle menoa ohjeet huolella, ja saatuaan harjan käteen liikkui rauhallisesti Heran luo, ja antoi hiehon nuuhkia käsiään. Jotta tapaus saa vankemman pohjan, toistettiin harjaus vielä uusintavierailulla. Emäntä asiasta innostuneena lähti sitten itse Heraa tervehtimään, ja mitään hipaisuakaan harjalla ei saanut tehdä.
Onko siis niin, että Hera vaistoaa nuoren neidon, ja on siitä johtuen suopeampi? Onko Taikan ruumiinkieli juuri sellainen, joka herättää Heran luottamuksen? Yksi vastaus on tietenkin, että hiehojen maailma on aina suuri arvoitus, eli kuten Kaakkois-Aasiassa sanottaisiin "same same but different". Vaikka kuinka riimukoulutetaan, ja käsitellään eläimiä samalla tavalla, pysyvät yksilölliset erot suurina. Siksihän se taitaa olla niin, että Ishbel taas ei anna kenenkään muun ihmisen kuin emännän koskea.
Taikan vierailu osoitti, miten loistavasti ihminen ja Highland voivat löytää toisensa, kun molemminpuolinen luottamus on saavutettu!

maanantai 7. syyskuuta 2009

Takaisin tonteilla


Terveisiä lomalta!

Kotomaisen karjankasvatusmallin rinnalle tuli taas aimo annos uudenlaista näkökulmaa Kambodzhaan suuntautuneelta matkalta. Maassa toki näki muutaman suurenkin laitumen, mutta pääosin perhetilat näyttivät olevan se kantava voima. Eli sonni, pari lehmää ja pari vasua (sekä tietenkin kanat kuopsuttamassa ja sikä lätissä). Auroja riisipelloilla vetivät vesipuhvelit ja puoli kilometriä kaupungin keskustasta kulkivat härkävankkurit verkkaiseen tahtiin Lexusten rinnalla. Länsimainen kaikkitietävyys karisee helposti mahtavan kulttuurin ja iloisten hymyjen edessä ja muistuttaa siitä, että asioita ei aina tarvitse tehdä samalla tavalla.
Kuva Angkorin temppelialueelta

Hanskat naulaan


Sydäntenmurskaaja Billie on ollut erottamaton osa Highland-kasvatustamme. Jo ensimmäisten riimukoulutusten myötä saimme tuta mustan neitomme merkityksen - kissan nähdessään levottominkin vasikka rauhoittui uteliaana paikalleen kuin taikaiskusta. Billien suhde karjaan onkin aina ollut peloton, joskin hieman ylimielinen. Sen yksi mielihuveista on käyskennellä aitalangan alitse laitumelle, saada joku vasikka kiinnostumaan itsestään, ja sitten syöksähtää pois laitumelta.Toinen ominaispiirre neidolle on nukkua yöt, mitä nyt välillä iskee kello kolmen hellyyspuuska tai halu kutitella varpaita. Päivät kuluvat saalistaen (eihän kotiruoka ole läheskään ulkona nautitun veroista), ja öisin sitten kerätään voimavaroja uudelle päivälle. Toki näin ei joka yö tapahdu, sillä välillä pitää lähteä pidemmäksi aikaa tien päälle eli ilmeisesti lomalle.Nyt koittaa Billielle kotivahdin rooli, sillä reissu kaukomaille on koittamassa. Valppaasti olemme ottaneet mallia, miten rennosti elämä otetaan. Tätä esimerkkiä antavat niin kissa kuin karjakin hyvin moninaisesti. Onkin aika lomailun!

keskiviikko 19. elokuuta 2009

Meillä ei liuhtoja tarvita


Mittumaarin aika on tunnetusti taianomaista. Perinteiden mukaan paimenet koristelivat lehmien sarvet kaisloista ja kieloista punotuilla liuhdoilla, jotka peittivät silmät. Jos lehmä silmät peitettyinä osasi juhannuksena kotiin, osasi se aina myöhemminkin eikä joutunut metsänpeittoon tai ruvennut yöstämään. Karvalehmillä luonnonliuhta toimii koristeena vuoden ympäri ja tekee mielen keveäksi ja iloiseksi. Ishbel ja Ukkonen Highland Cattle toivottaa itse kullekin mitä kauneinta sydänsuven juhlaa!

perjantai 19. kesäkuuta 2009

10.tuotantokausi käynnistyi


STILL GOING STRONG! Tuotanto, ohjaus, käsikirjoitus, musiikki, kuvaus, tekniikka: Pauliina ja Jari. Pääosissa ja improvisaatio: tuo mainio Highland-karja ynnä laidunkissa Billie.Sallittu kaikenikäisille. Hempeää romantiikkaa, uskomatonta toimintaa, henkeäsalpaavia juonenkäänteitä, ennalta-arvaamatonta komiikkaa ja hupaisia yksityiskohtia. Myös mustelmia, hikeä, naurua ja kyyneleitä.

torstai 4. kesäkuuta 2009

Vahingosta viisastuneena


Kuten viime vuonna (1.6) lupailin, tällä kertaa eläinten siirrossa ei jätetä mitään sattuman varaan vaan asia selostetaan selkeästi jokaiselle henkilökohtaisesti. Kuten näkyy, kiinnostus on suorastaan ylitsevuotavainen ja hyvältä maistuu. Vasikat osasivat myös kihnuttaa tauluun otsaa, joten nähtäväksi jää onko uusi keino parempi kuin ämpärillinen vanhoja. Tai kuten meillä kesän alussa nykyisin sanotaan: parempi eläin kuljetusautossa kuin muksis.

Jälkiviisautta eli kuinkas sitten kävikään:

Tauluhan toimi kuin junan vessa: Nessa oli kyydissä ensimmäisenä, tosin hämmästynyt pää pilkisti kärryn takaosasta ja ammunnan sanoma oli selvä:"Apua! Minut on kaapattu! Sisaret, pysykää vapaina!" Ensi vuonna taidan rakentaa ketjun partiolaisista tai hankkia megafonin ja kuuluttaa: "Kesälaitumelle siirtyvät emot, olkaa hyvä ja asettukaa vasikoiden kera ikäjärjestyksessä portille yksi."

Totuuden nimissä on sanottava, että kaikki sujui erinomaisesti, mutta logistiikkaa olikin suunniteltu etukäteen edellisiä vuosia paremmin. Kaukana ovat ne vuodet, jolloin kuormien keräämisessä meni koko päivä eikä sittenkään tullut oikein valmista. Erikoismaininnan saavat tänä vuonna: Bhanna Dubh- kun kaikki muut osoittivat vähän epäilevänsä koko touhua, vanha rouva seisoi täysin liikkumatta puiden varjossa, ilmeisesti olettaen että jos on ihan hissukseen, niin ehkä hänet unohdetaan vallan. Linsay muistutti jälleen, että halutessaan se on hyvin jääräpäinen. Kun painimisen jälkeen sille oli saatu riimu päähän tuli se ihan kiltisti autoon, huomasi ettei vasikka ollut siellä, teki U-käännöksen ja käveli yhtä reippaasti ulos. Onneksi riimun toisessa päässä oli isäntä, joka sopivasti hidastutti vauhtia jysähtamällä päin ovea. Tämän toistuttua neljästi Linsay sidottiin kiinni ensimmäiseen mahdolliseen tankoon ja heivattiin vasikka seuraksi. Asia pidetään mielessä syksyä silmälläpitäen.

perjantai 15. toukokuuta 2009

Kuninkaallisten lehmien ennustus - lehmäuutisia Kambodzhasta




Vierailevana kynäilijänä Sipsu Pietilä
Kylvökauden alussa toukokuussa vietettävä kuninkaallinen kyntöjuhla on Kambodzhassa yksi vuoden tärkeimmistä seremonioista, johon myös kuningas osallistuu. Kyntöseremonian pääosassa ovat kuninkaalliset lehmät, joiden tehtävänä on ennustaa tulevan vuoden sato.
Tähän tehtävään valitut valioyksilöt ovat kuninkaallisia kotieläimiä, joiden herkkää makuaistia ja ennustustaitoa ylläpidetään erikseen niitä varten palkattujen karjankasvattajien hellässä huomassa. Näiden pyhien lehmien väriä kuvataan taivaansiniseksi ja sarvien on oltava identtiset muodoltaan, kaartuen aavistuksen eteenpäin kärjet kohti taivasta.
Seremoniapaikkana on pääkaupunki Phnom Penh ja kansallismuseon edustalla oleva puisto, jonka lehmät ensin kiertävät kolme kertaa parivankkureissa kyntäen musiikin soidessa taustalla. Tämän jälkeen on vuorossa tilaisuuden kohokohta, jota yleisö keskittyy seuraamaan täyden hiljaisuuden vallitessa.
Puiston keskelle on asetettu riviin seitsemän hopeavatia, joilla on tarjolla riisiä, papuja, maissia, sesaminsiemeniä, tuoretta ruohoa, vettä ja viiniä. Pyhistä lehmistä kaksi ohjataan vatien äärelle ja ne saavat itse valita mieluiset maisteltavat ilman, että niitä ohjataan minkään tietyn vadin luo. Lehmien valitsema ruoka ja juoma kertoo, mitä tulevana vuonna on odotettavissa.
Tänä vuonna kuninkaalliset lehmät valitsivat tarjolla olleista herkuista pavut ja maissin. Muihin vateihin ne eivät koskeneet. Odotettavissa on siten hyvät papu- ja maissisadot, mutta huono vuosi riisinviljelijöille. Ruohon syöminen olisi ennustanut karjatauteja, veden juominen tulvia ja viinin juominen levottomuutta ja rikollisuutta. Niinpä viljelijät suhtautuivat ennustukseen varovaisen myönteisesti.
Maatalousministeri viittasi kintaalla koko seremonialle. Hänen mielestään lehmien ennustuksella ei ole mitään tekemistä tulevan sadon kanssa, vaan se riippuu täysin ihmisten työmäärästä ja sateiden määrästä. Hän joutui kuitenkin myöntämään, että viime vuonna kuninkaallisten lehmien ennustus osui nappiin.Kyntöseremonian merkitys korostuu tänä vuonna erityisesti, sillä kuluva vuosi on täkäläisessä kalenterissa lehmän vuosi. Siitä on ennustettu taloudellisesti haastavaa, mutta toisaalta myös aiempaa rotan vuotta turvallisempaa ja onnellisempaa, sillä ”lehmä on vahva eläin, paras ja tavoiteltavin kaikista - eläin, joka tulee taivaasta”. On kuitenkin muistettava, että lehmä kantaa raskasta taakkaa ja sen pitää tehdä kovasti töitä. Niinpä yleisesti arvellaan, että lehmän vuodesta tulee kaikille viime vuotta työläämpi.

lauantai 28. maaliskuuta 2009

Vesipeikot visiitillä


Vaikka maassa olikin vielä lunta ja jäätä, purjehtivat Vesipeikot vierailulle tutustumaan Ukkosiin ja karjaan. Kuten partiolippukunnan tunnelmaan sopi, oli paikalle saapunut joukko innostunut, kiinnostunut ja aina valmiina mitä silittelyyn tuli. Oli jälleen kerran hieno huomata, miten joskus aikuisia hivenen varauksella kulmien alta tiirailevat lehmät aivan sulivat rauhallisuuteen kymmenpäisen lapsijoukkion läheisyydessä. Olemme aikaisemminkin panneet merkille, etteivät lapset osaa jännittää tai pelätä eläimen - kookkaankin - läsnäollessa ja sama välittömyys tarttuu varsinkin kun kyseessä on lehmän kaltainen tarkka eläin. Tällä kertaa erikoismaininta menee Katielle, joka ei varmasti ole koskaan eläissään saanut silitystä kymmenenstä käsiparista samanaikaisesti. Ja mehän luulimme jo vastanneen kaikkiin kysymyksiin, kunnes rivistä kuului: "Voiko näillä ratsastaa?"

sunnuntai 25. tammikuuta 2009

A Change is gonna come


Tuo tammikuinen sunnuntaiaamu piti olla niitä ihan tavallisia Highland-kasvattajan aamuja, emojen katsastus, vettä ja heinää hiehoille ja se siitä. Emot olivat jälleen hajallaan kuin akanat tuulessa, lähimpänä Ailionora, joten sitä ensin tervehtimään. Mitä, mitä! Rouvan jalkojen juuressa näkyi ruskea möykky eli ehta vasikka; silmät suurina ja pää sauhuten aloin kuumeisesti laskea kuukausia taaksepäin, kun samalla hälytin isäntää puhelimitse paikalle. Perinteisesti Sean on siirretty pois lehmien luota kun nelisen viikkoa on kulunut ensimmäisen vasikan syntymästä, eikä kumpikaan meistä havainnut minkäänlaista säpinää. Keväällä tuohon aikaan laitumella käydään todella tiiviisti, oikeastaan sen ei olisi pitänyt olla mahdollista … mutta, mutta! Aipin edellinen vasikka Milis kuoli kahden viikon ikäisenä, ja ilmeisesti tämä tapahtuma on laukaissut hormonitoiminnan käyntiin vauhdilla. Näitä Highlandien aiheuttamia yllätyksiä vaan riittää, ja tottahan se on; vasikka lumisella laitumella.
Karjankasvattajien toimintakoneisto pärähti käyntiin; päätimme ottaa emon ja vasikan piharakennukseen vierihoitoon, sonnipojan tarmokkaan äänen voimalla sai se oitis suunnitellun soul-kevään kunniaksi nimen Solomon. Emo ja vasikka tuntuivat ensi hetkistä alkaen arvostavan yksiötään, ja paria ulkopiipahdusta lukuun ottamatta pitäytyivät tiiviisti sisätilassa. Illalla käydessämme vasikkaa ja emoa tervehtimässä, oli ilo katsella tulokkaan valpasta katsetta, ja kuunnella sitä herttaista jutustelua, jota kävivät keskenään.
Ja tänään, kun Solomon täyttää viikon, on se emonsa kanssa ollut jo pari päivää laumassa kirmaten ympäriinsä ja yrittäen sinnikkäästi tehdä tuttavuutta muiden rouvien kanssa. Kuten nimikaimansa laulaa: ”Just out of reach…”

torstai 15. tammikuuta 2009

Laitumen starat, osa 3: Sean am Prionnsa of Ukkonen



Uljas siitossonnimme Sean of Ukkonen ( Isäntä, Iso Poika, Mörrimöykky jne.) on ensimmäinen tilallamme syntynyt vasikka eli saanut korvamerkin 001. Enteellistäkö? Seanin syntymä oli ikimuistoinen maaliskuun 4. päivän tai oikeammin illan tapahtuma. Pakkanen paukkui, kuu loi aavemaista loistoaan ja maa järisi; Linsay (tuo laitumen starana jo esitelty) olikin vastoin kaikkia odotuksia pyöräyttänyt vasikan ja vain vasta-aloittanut, valveutunut miespuolinen kasvattaja (=Jari) oli jäänyt miettimään, että jotenkin Linsay vaan oli ollut muutama tunti aikaisemmin erilainen. Kun sitten klo 22 korvilla tulimme paikalle, olikin näytelmä valmis. Seonaidilla oli kiima, ja sen tuottamat hormonit saivat neidon häätämään tuolloin vielä johtoportaan ulkopuolella olevan emon vasikan luota pois. Siinä sitten soittamaan Kallelle, koska apukäsiä tarvittiin. Emäntä keskittyi vasikan hierontaan kylmenevässä illassa pahnoilla, isäntä huolehti Seonaidia pois paikalta ja Kalle lypsi ternit. Toimme vasikan pressun päällä sisälle torppaan, ja sitten hieroimme tulokasta, ja yritimme ja lopulta onnistuimme saamaan hiukan terniä sisään. Jostain oli jäänyt muisto, että olimme nähneet emon nuolevan jälkikasvua tämän syödessä, ja sama peppuhieronta tepsi. Kaikkihan oli ensikertalaisen kokemaa. Johonkin aikaa yöstä uuvahdimme, mutta lepoa kesti vain hetken. Riemuksemme eteisestä alkoi kuulua jytinää, kun sonnipoika alkoi kavuta sinnikkäästi jaloilleen. Siinä sitten yö kuluikin, ja maitoa saimme vielä tuttipullosta sisään sujautettua. Aamuseitsemältä lähdimme hilaamaan pressun päällä poikaa emonsa luo. Se olikin temppu sinänsä; maidosta vahvistuneena ei makoilu pressun päällä tahtonut kiinnostaa. Siinä Jarin kanssa vetäessä mieleen pyrki ajatus, että Highlandin vasikoinnitko yleensä helppoja…Lisää riemua, sillä usean tunnin ero vasikastaan ei ollut vähentänyt Linsayn emo-ominaisuuksia. Siitä vaan sutena (voiko näin sanoa) vasikan luo, jonka työnsi tarmokkaasti läheiseen pajukkoon, ja niin hoitovastuu siirtyi sille jolle se kuuluikin. Seonaid oli myös menettänyt kiinnostukseen tulokkaaseen, joten enää odoteltiin eläinlääkärin kommenttia, joka illalla oli hätäpäissä kutsuttu tarkastamaan tilannetta. Hänen lakoninen kommentti oli, että onpa komea vasikka. Pakkaset jatkuivat kovina, mutta Linsayn supermaito teki tehtävänsä, ja Sean pomppi lumen pöllyessä ympäri laidunta.
Tapahtumasta eteenpäin onkin Seanin ura kulkenut kohti siitossonnin uraa. Onhan se aina ollut suurin ja komein, ja omaa vielä vahvan luonteen: rento kasvattajia kohtaan ja ah – niin huolehtivainen rouviinsa nähden. Vierailijat, jotka tulevat kasvattajien kanssa, katsastetaan tarkkaan.
Kun Sean tuodaan kesällä rouvien luo, on se näky sinänsä: maata kuopitaan, rintaa röyhistellään ja päästetään sitä aivan omaa ääntä, joka on emoille tarkoitettu. Siinä voi kasvattaja vain katsoa ja ihailla!