Tämän jutun otsikko voisi yhtä hyvin olla oodi emolehmälle, jollaisesta Muirne on suorastaan loistelias esimerkki. Tässä yhteydessä tarkoitan sitä rauhallista, lempeää puurtajaa, joka tasaisen luonteensa ja tasaisen tuotoksensa ansiosta usein jää draamakuningattarien ja tuhahtelijoiden varjoon. Muirne on muutenkin kelpo osoitus Highlandien tärkeimmästä ominaisuudesta - kestävyydestä - joka yksin riittää tekemään rodusta Suomen oloon soveliaan.Muirnen emo Biota (blogiteksti 15.5.2008) oli melkoinen möhköfantti, joka osasi oivasti pitää puolensa ja hurmata sonneja vielä kypsemmälläkin iällä. Vasikkansa olivat varsinkin ensimmäisen vuoden aika pikkuisia, ja kun Muirne riimukoulutuksen jälkeen palautettiin talvella laitumelle, oli se silloin vielä kasvatusta aloittelevalle pariskunnalle nielaisun paikka. Isäntä halusi ottaa hiehorassukan takaisin vierihoitoon, mutta emäntä pysyi kovana: Muirne joko selviää, tai jos ei, ei siitä ole Highlandiksi. Ja kun asiaa jälkeenpäin tarkastelee, oli emäntä tietenkin oikeassa, eikä moisia juttuja ole sen koommin tarvinnut puida.
Muirne sittemmin otti sekä kokoa että näköä ja on meille myös oiva muistutus toisesta tärkeästä seikasta. Pois moinen ajatus, että kutsuisin Muirnea rumaksi, mutta näyttelykaunis se ei ole. Ja vaikka kuinka on hienoa ripustella kantturoihin nauhoja ja näytellä plakaatteja, ei ulkonäkö kerro eläimestä oikeastaan mitään. Vain laitumella ja vasikoidessa käy ilmi todellinen arvo, ja jokaisen kasvattajan on syytä pitää suuressa kunniassa näitä pitkäikäisiä ja työteliäitä yksilöitä, jotka ovat lauman hiljainen selkäranka.