...kuten eräs tunnettu kirjailija tokaisi kuolinvuoteellaan...Kun taivaalta tulee vettä vaakasuoraan, pellot mustuvat kilpaa syysmielen kanssa ja pimeä yllättää aina liian aikaisin, tuohon lauseeseen on kieltämättä helppo yhtyä näin eloaan jatkavanakin. Olisi niin helppo käpertyä äreyteen, syyttää pieleen menneistä asioista kaikkia muita ja harmistua jokaisesta pienestä vastoinkäymisestä kevättä ja lämmittävää aurinkoa odotellessa.
Valo, lämpö ja hyvä mieli - kuten karjamme on meille opettanut - eivät kuitenkaan riipu ulkoisista asioista, vaan ne tulevat hyvästä mielestä ja siitä ilosta, jota kantturat jakavat ympärilleen. Tänään alkoi riimukoulutus, ja oli suorastaan liikuttavaa havaita, miten pihalaitumellamme talvea viettävät hiehot asiaan suhtautuivat. Vasikoiden hämmästellessä riimua ja sitä hieman tempoillessaan kaikki hiehot kertyivät lähiportille vaihtamaan kuulumisia ja aivan kuin rauhoittamaan tilannetta. Gladys(aka Mussukka, kuvassa) taisi kyllä olla hieman kateellinen, mutta jaksoi silti ammua äidillisesti.
Ja kun rämpii loskan halki lehmien puolelle, näkee keskenään peuhaavia vasikoita, emon vasikkaansa pesemässä tai yhtäkkiä kylkeen liimautuu rapsutusta kerjäävä lehmä. Silloin taas muistaa, että tässä touhussa on järkeä, ja paljon. Sekä pohtii, kumpi tässä oikein tarkkailee kumpaa?
Eläinten liiallinen ja turha inhimillistäminen on asia, jota kannattaa välttää, sonnit harvemmin pyytävät kahvikupposelle eikä Linsayn kanssa kerrota hilpeitä hiehovitsejä. Ihmisenä meillä on kuitenkin mahdollisuus laajempaan ajattelukantaan jossa jokainen eläin voidaan julistaa yksilöksi ja hei - niiden kanssa on pahuksen hauskaa.