WHO'S NUMBER ONE ?

WHO'S NUMBER ONE ?
WHO'S NUMBER ONE ?

torstai 22. marraskuuta 2012

Irti arjesta, irti karjasta



Ympärivuotisesti ulkona käyskentelevän karjan kanssa on ympärivuorokautisesti kiinni lähes vuoden ympäri. Hetkittäiset irtiotot ulkomaanmatkojen muodossa tuovat tervetullutta vaihtelua arjen rutiineihin, mutta ei matkoja voi monestakaan syystä useasti toteuttaa. Irtiottoihin tulee siis löytää muista konsteja, joista kirjat, elokuvat, musiikki ovat todellista tajunnanvirtaa.
Kirjailijoista kuluneena vuonna ovat mielikuvitusmatkoja tarjonneet niin Carson McCullers, John Le Carre ja uskomaton tarinantykittäjä Flannery O'Connor.
Musiikillista nautintoa ovat tuoneet Roy Hamiltonin baritoni, Rene Papen bassobaritoni ja kerrassaan lumoava soul-brother Eli Reed. Kyllä näiden (ja niin monen muun) äänen äärellä on voinut arjen murheet hetkeksi unohtaa. Tai vaikkapa saada voimaa uusiin ponnistuksiin; meillähän on tapana soittaa voima-biisi niinä aamuina, jolloin eläinten siirrot talvi- tai kesälaitumille käynnistyvät.
Ja sitten ne elokuvat; tunnettu tosiasia on että nykyelokuvan suurin kimallusshow eli Oscar-gaala katsotaan tässä perheessä suorana ja seuraava päivä on sen mukaisesti kulkeva sumussa, mutta elokuvallinen rakkaus kohdistuu ensisijaisesta vanhoihin filmeihin eli vuosikymmeniin 1920-luvulta 1970-luvulle. Eloon ja oloon saa valtavasti uutta hyvän elokuvan nähdessään, ja tietenkin niitä totaalisia lempiteoksia katsotaan uudelleen ja uudelleen. Elokuvat saavat myös yhtymäkohtia karjankasvattajan arkeen kuten hiljattain nähdyssä Fred Zinnemannin teoksessa Maankiertäjät (1960) todetaan: "Naama rutussa, tukka takussa ja omat ajatukset vähissä". Deborah Kerrin näyttelemän Idan ja emännän välillä on suora yhteys. Onko siis omakin elämä karjan äärellä yhdenlaista elokuvaa?

tiistai 6. marraskuuta 2012

Aina mahtuu



Talviruokintakausi on sen verran pitkä, että aikaa eläinten tarkkailuun ja niiden käytöksen seuraamiseen jää mainiosti. Josko osaavat nuo karvapallerot aina välillä yllättää, on varmasti joukko jota lutuisemmaksi eläin ei voi mennä, eli sonnipojat iällä 1-2 vuotta.
Ei silti, ettei aina välillä ole hyvä hakata otsaluita vastakkain, pitäähän järjestys olla ja liikunta(?) tekee hyvää, mutta kun tälle joukolle iskee heinäpaalin keskelle, sen kimppuun mahtuu niin monta kuin vain fyysiset ulottuvuudet antavat myöten. Lisäksi, kun seuraa lehmien - lievästi sanottuna - omanarvontuntoista käyttäytymistä tai hiehojen hormonipiikkejä, sonnien koulupihamainen nahistelu on melkein sympaattista.
Ukkosten tilalla on sonneja kehuttu aiemminkin, eikä syyttä: koska siirtelemme eläimiämme keväisin ja syksyisin, esitämme aina hartaan toiveen asioiden sujumisesta joutuisasti. Tänä vuonna molempina ajankohtina pojat tulivat kiinniottohäkkiin sellaista vauhtia, ettei riimutuksessa ja lastauksessa meinannut pysyä perässä. Koko touhu ei tuntunut edes aiheuttavan sen kummempia paineita, ja nyt talven lähestyessä pojat ovat niin seurallisia ja uteliaita kuin vain voi olla.
Ja kun elopaino kasvaa ja otteet välillä lajitoveria kohtaan kovenevat tarkkailijan näkövinkkelistä, kasvattajaa tervehditään aina lempeästi.
Sitten taas kun elopainoa on enemmän, sen liian rakkauden kanssa saa aina vähän katsoa taakseen, isot eläimet liikkuvat hämmästyttävän hiljaa ja sonni ei puhu eikä pussaa, mutta tulee kyllä kovin lähelle.