UKKONEN HIGHLAND CATTLE

Pelon palkka

2012-01-19T02:24:00.000-08:00

Otsikko viittaa Henri-Georges Clouzot'n loistavaan elokuvaan vuodelta 1953. Anekdootti kertoo, että näyttelijöitä kohtasi palkan pelko kuvausten aikana, sillä rahahanat olivat tyrehtyä. Pelottomasti projekti saatettiin päätökseen, ja teosta pääsevät yhä uudet sukupolvet ihailemaan.
Pelko - tuo merkillinen olotila - määrittää itse kunkin elämää. Useat meistä pystyvät kyllä kertomaan, mitä pelkäämme, mutta miksi - siihen onkin jo haasteellisempaa antaa vastausta. Pelolla on seuraamukset, josta seuraavat tunnekuohut ovat voimakkaat. Ja aivan oikein arvattu; puhe on susista.
Ensimmäiset vuodet karjankasvattajana oli lähinnä tarkkailua ja seurantaa. Kysymyksiä riitti sudesta ja sen mahdollisesta kohtaamisesta ja karjalle aiheuttamista vahingoista. Vuosi vuoden perään tarkkailin lumien tultua laitumella näkyviä jälkiä, ja susikysymyksiä vaan riitti. Ei oota vastatessani, tuntui välillä, että kuulija epäili stadilaisfriidun kykyä havainnoida ympäristöään. Kevät ja laitumelle syntyvät vasikat toivat tarkkailuun uuden syvyyden, sillä oma liikkuminen valvomaan emojen suoriutumista vasikoinneista tapahtui myös öisin. Näkisikö silloin tuon näillä seuduin niin laajan pelon kohteen? Mutta ei.
Nyt rohkenen todeta, että todennäköisyys itseni ja metsän uljaan saalistajan kohtaamiselle on häviävän pieni, ja joudun turvautumaan luonto-ohjelmiin tai eläintarhoihin eläimen kohdatakseni, ja niin joutuu moni muukin. Pelotti tai ei, petoeläimen halu kohdata ihminen on olemattoman pieni. Elä ja anna elää koskee kaikkea elollista.

Mielensätasoittajat

2011-12-12T05:10:00.000-08:00

Taikka kyllä minä ehkä ensin mieleni hiukan pahoitin, kun sillä lailla laitumelta ovelasti kiinni nappasivat. Ennen kuin huomasinkaan, olin semmoisessa karjakärryssä, ja joku mies sujautti riimun päähän ennekuin ehti timoteita sanoa. Ja sitten pihaan ja häkkiin ja kyllä siinä sitten yritin hanttiin panna, mutta minkäs teet. Kun ei irti päässyt, niin äitiä avuksi huusin (ja kaikkia muitakin) mutta ei se tullut (eikä tullut muitakaan),
Sitten alettiin kantaa ruokaa eteen ja kuivikkeita alle ja vettäkin annettiin, vaikkei minulla vielä jano ollut ja ämpäri jännitti. Sitten ne tutut ihmiset tulivat ihan lähelle ja taas minua jännitti lisää ja peruutin, mutta enhän minä mihinkään päässyt. Masusta ja heiluvaisesta silittelivät ja rauhallisesti puhelivat, ja minusta se tuntui kovin mukavalta. Tuli sitten nälkä ja jano ja kun vatsa oli täysi kyhnytettiin vielä pepusta. Kun ei tämä sitten niin hirveää ollut herkesin huutamasta ja siinä oli kaverikin ihan vieressä. Yhdessä me tallusteltiin riimun päässä pihalla ja kovasti meitä kyhnyteltiin. Yritin minä vähän leikiksi lyödä ja sarvella pikkaisen pukkia, mutta ei ne siitä perustaneet.

Tai: "Mullikka seisoi nyt tarha-aidan takana, jäykkänä ja liikkumatonna. Jos ei olisi ollut niin sydämikkö, olisi ehkä itkenytkin, itkenyt kaikkia niitä vääryyksiä, joita hän tänä kesänä oli saanut kärsiä. Viime talven oli hän vielä ollut lasten kirjoissa vasikkanavetassa. Mutta kun kevät tuli ja karja laskettiin laitumelle, koroitettiin hänet täysikäisten joukkoon ja siirrettiin heidän kanssaan ulkometsään." Juhani Aho: Mullikka

Lisää valoa

2011-11-02T07:24:00.000-07:00

...kuten eräs tunnettu kirjailija tokaisi kuolinvuoteellaan...
Kun taivaalta tulee vettä vaakasuoraan, pellot mustuvat kilpaa syysmielen kanssa ja pimeä yllättää aina liian aikaisin, tuohon lauseeseen on kieltämättä helppo yhtyä näin eloaan jatkavanakin. Olisi niin helppo käpertyä äreyteen, syyttää pieleen menneistä asioista kaikkia muita ja harmistua jokaisesta pienestä vastoinkäymisestä kevättä ja lämmittävää aurinkoa odotellessa.
Valo, lämpö ja hyvä mieli - kuten karjamme on meille opettanut - eivät kuitenkaan riipu ulkoisista asioista, vaan ne tulevat hyvästä mielestä ja siitä ilosta, jota kantturat jakavat ympärilleen. Tänään alkoi riimukoulutus, ja oli suorastaan liikuttavaa havaita, miten pihalaitumellamme talvea viettävät hiehot asiaan suhtautuivat. Vasikoiden hämmästellessä riimua ja sitä hieman tempoillessaan kaikki hiehot kertyivät lähiportille vaihtamaan kuulumisia ja aivan kuin rauhoittamaan tilannetta. Gladys(aka Mussukka, kuvassa) taisi kyllä olla hieman kateellinen, mutta jaksoi silti ammua äidillisesti.
Ja kun rämpii loskan halki lehmien puolelle, näkee keskenään peuhaavia vasikoita, emon vasikkaansa pesemässä tai yhtäkkiä kylkeen liimautuu rapsutusta kerjäävä lehmä. Silloin taas muistaa, että tässä touhussa on järkeä, ja paljon. Sekä pohtii, kumpi tässä oikein tarkkailee kumpaa?
Eläinten liiallinen ja turha inhimillistäminen on asia, jota kannattaa välttää, sonnit harvemmin pyytävät kahvikupposelle eikä Linsayn kanssa kerrota hilpeitä hiehovitsejä. Ihmisenä meillä on kuitenkin mahdollisuus laajempaan ajattelukantaan jossa jokainen eläin voidaan julistaa yksilöksi ja hei - niiden kanssa on pahuksen hauskaa.

Ollaan eläimiksi eli Katieta muistellen

2011-10-08T07:25:00.000-07:00

Kuvassa Katie hoitaa vasikkaansa - tyynesti ja huolellisesti kuten aina
The Observer -lehdessä Pat Shipman toteaa, että ihminen oppi viestimään ja sosiaalisia taitoja seuratessaan, hyödyntäessään ja kesyttäessään eläimiä. Samalla ihminen oppi havaitsemaan, että myös muilla yksilöillä, jopa toisilla lajeilla on tarpeita.
Karjankasvattajan näkökulmasta asia tuntuu varsin selkeältä, ja jotenkin kun omista eläimistämme vasikka numero 2, eli Katie Bhanna of Ukkonen on kymmenen yhteistyövuoden jälkeen poistunut, moinen ajattelumalli vielä korostuu.
Eläinten kanssa touhutessa on selvää, etteivät ne ole täällä ikuisesti, joten kuolema on ennalta tiedossa ollut selviö. Silti pitkäikäisen emolehmän lähtö, vaikkakin kontrolloidusti, aina pikkaisen kirpaisee. Silloin on hyvä istahtaa alas ja muistella kaikkia niitä hienoja vasikointeja, vuosien varrella sattuneita kommelluksia sekä myös kaikkia pikkuharmeja, jotka kuuluvat asiaan. Ja kun niin tekee, tajuaa hyvin Shipmanin pointin: kun jaksaa yrittää, sitä todellakin oppii toinen toisiltaan - myös emolehmältä. Lisää voi lukea vaikkapa tekstistä 26.11.2009.
Katien sydän on lakannut lyömästä, mutta meidän sydämissämme se elää yhä.

Rauhallisuutta pohtimassa

2011-09-19T02:48:00.001-07:00

11 kasvatusvuoteen mahtuu tarinoita ja tapahtumia. Lukuisat keskustelut eläimiin liittyen ovat ajatuksia herättäviä, ja antavat näkökulmaa omaan kasvatustyöhön. Taannoin ollut avoimien ovien päivä toi esiin kysymyksen, johon vastaaminen aina ilahduttaa: "Kuinka eläimemme ovatkaan niin rauhallisia?"
Monen laitumella kanssamme vierailevan ennakkohuolet liittyvät eläimien silmiinpistävään olemukseen eli sarviin. Tässä yhteydessä on olennaista mainita, että huoli on erityisesti vanhemmilla, jotka tuovat lapsiaan laumaa tervehtimään. Lähelle päästyämme, ja muutaman harjanvedon jälkeen tuleekin usein tuo kommentti rauhallisuudesta.
Rauhallisuus on eläimiin tullut kasvatuksen myötä: vasikka poimii valtavan määrän käyttäytymismalleja emoltaan, ja emon suhtautuessa tyynesti kasvattajiin, oppii vasikkakin toimimaan samoin. Aina kuitenkin pitää muistaa, että jokainen laumamme jäsen on yksilö, ja joukkoon mahtuu monenlaista kulkijaa. Tärkein asia on, että jokaisen eläimemme saa tarvittaessa kiinni. Eläimiä siirretään kesälaitumilta talvilaitumille ja takaisin. Emot tarvitsevat välillä apua vasikoinneissa. Ja pikkuhavereita tapahtuu, jolloin kiinniottoon täytyy turvautua. Näiden olennaisten asioiden pohjalta onkin itsestään selvää, että eläimen rauhallisuutta tuetaan kaikin keinoin. Ja eiköhän rauhallinen eläin myös kasvattajaansa rauhoita? Työteliään, kiireisen päivän päätteeksi ei ole mitään niin mukavaa kuin käyskennellä laitumella karjaansa rapsuttelemassa...

Parveiluja

2011-08-16T02:52:00.001-07:00

Karhusuolla kesää viettävä minilaumamme on tuottanut riemua niin eläin- kun ihmiskunnallekin. Taannoin saimme usean päivän ajan todistaa lintuparven seikkailuista lehmien ja vasikoiden luona. Parvi pelmahti laitumelle, taaperteli päiväuniaan viettävien eläinten keskellä, ja kuten kuvasta näkyy, rohkaistuivat kiipeilemään selkään. Vasikkakaksikko oli aluksi tilanteesta hämmentynyt, ja nousi pystyyn, mutta kun emojen reaktio oli puhdas liikkumattomuus, vaihtoivat vasikatkin toimintamallia. Nautojen ympärillä pörräävät hyönteiset olivat mitä ilmeisimmin lintujen kohteena, ja niitä sitten nypittiin selkärankoja pitkin pomppien. Mikä symbioosi ja hyöty eri osapuolille.
Karhusuon kyläyhdistyksen kesätapahtuma toi taas vuorostaan ihmisiä parin tunnin ajaksi laidunvierailuille. Etukäteen mietimme lauman mahdollisia reaktioita, mutta niin vain jo tunnusomaiseksi noussut kommentti eläimistämme nousi taas esiin: kylläpä ovat rauhallisia. Katie seisoi liki pari tuntia aivan liikkumatta, kun isäntä ohjasi uusia ja taas uusia harjaajia paikalle. Muuta lauman jäsenet seurasivat tapahtumaa tyynesti sivusta. Pihalla muun rekvisiitan ääressä ollut emäntä sai kerta toisensa jälkeen todistella hymyileviä ilmeitä laitumelta palaajien kasvoilta. Ei liene ihme, että maanantaiaamuna Katie hieman haikeana katseli portista pihatielle: kyllä sitä rapsutusta olisi ottanut vielä lisää...

Nyt se on sitten sekin nähty

2011-07-04T02:46:00.000-07:00

Kevään loppupuolella ja alkukesästä näkyy laitumella ja välillä varsinkin sonnien selässä lintuja, jotka riemuissaan keräävät pehmokarvaa pesäntekoaineeksi. Tämähän on tuttu juttu, mutta tässä helteisenä iltapäivänä törmäsimme hieman harvinaisempaan näkyyn. Puunrunkoa pitkin vilisti tietyiltä osin tutun näköinen eläin, jossa oli kuitenkin jotain outoa. Lähempi tarkastelu osoitti kyseessä olevan oravan, joka oli tunkenut suuhunsa valtaisan mustan karvatupon. Ei siis liene ihme, että kesti hetki uskoa silmiään. Valitettavasti tästä näystä ei ainakaan vielä ole kuvallisia todisteita, mutta jossain lähistöllä vetelee sikeitä ainakin yksi kurre todella pehmeässä pesässä. Pakostakin mieleen nousee kysymys: onko sisutus toteutettu yksivärisenä vai onko koko Highlandien värikirjo hyödynnetty?

Marvin ja Sean rouvien pariin

2011-06-21T04:34:00.001-07:00

Onko mitään romanttisempaa kuin sonnin vieminen emolehmälaitumelle? Kenties, mutta kyllä tunnelma on kerrassaan omanlainen. Jo legendaksi noussut Sean aloitti kahdeksannen kesänsä ja voi sitä hyrinää. Kuljetuskärrystä ulos päästyään piti läheistä mäntyä käydä kurmuttamassa. Tsiigatkaas neidot tätä! Ja rouvat olivat niin mielissään että. Siinä jäi kasvattaja täysin vailla huomiota, kun hurmurin kimppuun kirmattiin. Taisi se oma vasikkakin moisen sonnin ääressä hetkeksi unohtua.
Marvin taas aloitti siitostyöt ensimmäisen kerran, sillä nyt oli koittanut sopiva ikä, ja aivan samoja elkeitä eli mentiin sopivan vankan puun lähelle, annettiin kyytiä, ja johan rouvat porhalsivat otsatukat hulmuten paikalle. Päälle päätteeksi Marvin mylvähti niin että laidun kaikui. Liekö tämänkin hurmausvinkin oppinut sonni-isältään Seanilta? Komistuksia molemmat nämä sonniherramme Sean ja Marvin.

Luottamuksen rakentamista

2011-05-15T02:22:00.000-07:00

Vasikoiden kasvun seuraaminen tuo päivittäisiä ilon hetkiä. Pienellä karvapallolla kun riittää uuden oppimista. Ensivaiheessa tulee perusasia eli syöminen; kun maitomaailma on avautunut, onkin jo aika tarkistaa emon ruokavalio. Siinä sitten yhtä (siis yhtä) heinänkortta nakerretaan, ja ilmeisimmin pohditaan kyseisen ruoka-aineen syntyjä syviä. Pariviikkoisista eroten kuukauden ikäiset jo vetävät heinää kuin vanhat konkarit - toki kaikille se maito on tärkein. Seuraavaksi alkaa laitumen rajojen tutkailu, ja enemmin tai myöhemmin jokainen testaa sähköaidan, sillä siitä älähdyksestä ei voi erehtyä. Monelle kertakosketus riittää. Keväiset vierailut laitumella kuuluvat myös asiaan; näin vasikat oppivat, että kasvattajien lisäksi myös muita ihmisiä mahtuu maailmaan. Emot viestivät, kuinka ihmisiin suhtaudutaan, ja kasvattajien mukana tulevat kahdella jalalla kävelijät ovat vallan mukiinmenevää porukkaa. Heitä pitää tulla jopa tarkkailemaan, kuten kuvan Niiloa herkeämättömästi tarkkaileva Raymond osoittaa. Miksi tämä vaihe on tärkeä? On hetkiä, jolloin muita ihmisiä tarvitaan, kuten lomien yhteydessä. On siis olennaista, että lomittaja voi rauhassa tarkistaa lauman ilman, että kaikki vaan painavat hännät suorina lähimpään pöheikköön piiloon. Ja vaikka kuinka toivoisi, niin voi olla myös tarvetta eläinlääkärin käyntiin; myös nämä vierailut sujuvat vaivattomasti, kun eläimen perusluottamus ihmiseen on kunnossa. Siksi tarvitsemme vierailijoita, jotka kanssamme karjaamme tutustuu.

Vesa visiitillä

2011-03-31T02:12:00.000-07:00

Pitkän, kylmän talven riemuja ovat olleet vierailut tilallamme. Vesan suunnistaessa Pohjois-Pohjanmaalta Jaanan kera Säkylään talviajan viimeisenä iltana oli ajatus vauhdilla ennen auringonlaskua esitellä karjaamme. Mutta Lavena muuttikin suunnitelmat, sillä ensikertalainen vasikoimisessa sai apua aivan toista maakuntaa myöten. Kolmannet käsiparit olivat tarpeen, ja Vesahan ilmoitti, että pois ei lähde ennen kuin jälkikasvua on saatu maailmaan. Tiukkaa teki kolmeenkin pekkaan, mutta niin vain hiehoneito saatiin ulos emon hoivaan. Isäntä lähti hakemaan peräkärryä, jonne kaksikko saatiin kuljetettua miesten vuorotellessa emon kuskauksessa riimussa ja vasikankannossa. Emännän rooliin jäi vahtia, että lauman muut jäsenet antoivat työrauhan. Pihaan tultiin, jossa omaan katokseen kaksikko. Eipä kulunut kuin hetki ja jo hiehotyttö aloitti ruokailun. Helpottunut isäntäpari päätti omalta osaltaan esitellä isännän herkkuherukkaviiniä. Ei liene yllätys, että kevään ensimmäinen vasikka sai nimekseen VERA.

Laitumen starat, osa 6: Muirne of Biota Ukkonen

2011-03-08T04:04:00.000-08:00

Tämän jutun otsikko voisi yhtä hyvin olla oodi emolehmälle, jollaisesta Muirne on suorastaan loistelias esimerkki. Tässä yhteydessä tarkoitan sitä rauhallista, lempeää puurtajaa, joka tasaisen luonteensa ja tasaisen tuotoksensa ansiosta usein jää draamakuningattarien ja tuhahtelijoiden varjoon. Muirne on muutenkin kelpo osoitus Highlandien tärkeimmästä ominaisuudesta - kestävyydestä - joka yksin riittää tekemään rodusta Suomen oloon soveliaan.
Muirnen emo Biota (blogiteksti 15.5.2008) oli melkoinen möhköfantti, joka osasi oivasti pitää puolensa ja hurmata sonneja vielä kypsemmälläkin iällä. Vasikkansa olivat varsinkin ensimmäisen vuoden aika pikkuisia, ja kun Muirne riimukoulutuksen jälkeen palautettiin talvella laitumelle, oli se silloin vielä kasvatusta aloittelevalle pariskunnalle nielaisun paikka. Isäntä halusi ottaa hiehorassukan takaisin vierihoitoon, mutta emäntä pysyi kovana: Muirne joko selviää, tai jos ei, ei siitä ole Highlandiksi. Ja kun asiaa jälkeenpäin tarkastelee, oli emäntä tietenkin oikeassa, eikä moisia juttuja ole sen koommin tarvinnut puida.
Muirne sittemmin otti sekä kokoa että näköä ja on meille myös oiva muistutus toisesta tärkeästä seikasta. Pois moinen ajatus, että kutsuisin Muirnea rumaksi, mutta näyttelykaunis se ei ole. Ja vaikka kuinka on hienoa ripustella kantturoihin nauhoja ja näytellä plakaatteja, ei ulkonäkö kerro eläimestä oikeastaan mitään. Vain laitumella ja vasikoidessa käy ilmi todellinen arvo, ja jokaisen kasvattajan on syytä pitää suuressa kunniassa näitä pitkäikäisiä ja työteliäitä yksilöitä, jotka ovat lauman hiljainen selkäranka.

Germaine aka elämän tarkoitus

2011-02-04T04:44:00.000-08:00

Onpa kerran ja toisenkin hiehoneito Germaine, joka on ehdoton hallitsijatar hieholauman yhdeksälle alamaiselleen. Lauman aamun tapahtumiin kuuluu ammeen täyttö juomavedellä. Kuulostaa yksinkertaiselta kuitenkaan sitä olematta, sillä näin tapahtuma etenee: Germaine sijoittaa itsensä hyvissä ajoin pötköttelemään vesiammeen äärelle, sillä onhan kiinnostavaa seurata operaatiota alusta alkaen kun letkua vedetään esiin, asetellaan paikalleen ja annetaan veden lähteä valumaan. Raikkaan juoman alkaessa soljua ammeeseen hovihiehot Aretha ja Dionne vartioivat ammeen molemmin puolin, ettei kukaan muu pääse juomaan, mutta eivät myöskään itse rohkene ottaa lipaisuakaan. Vettä alkaa jo kertyä aikalailla, ja emäntä miettii jälleen kerran, että pitääkö hana sulkea ennen kuin alkaa vyöryä yli äyräitten. Mutta sitten alkaakin tapahtua: Germaine nousee, venyttelee antaumuksella ja täysin vailla minkäänlaista kiirettä löntystelee veden äärelle samalla häätäen hovihiehot sivummalle. Juodaan, rapsutellaan, maiskutellaan ja vain nautitaan. Emännän varpaat alkavat osoittaa viilenemisen merkkejä ja pitää yrittää tehdä pientä liikkumarataa, mutta kauaksi ei arvaa mennä, sillä letkun päällä seisominen tai yritys kiskoa sitä irti kuuluvat myös kuvioon. Germainen saatettua oman osuutensa päätökseen tulevat hovihiehot, ja tiukassa arvojärjestyksessä muut. Ja sen mitä johtajatar on omilla juomatavoillaan ottanut tavaksi, sitä matkitaan itse kunkin toimesta aina pahnan pohjimmaiseen asti. Germainen luomalle juomatyylille löytyy siten väistämättä jatkaja, kun neito itse aikanaan emolehmälaumaan liittyy. Entä sitten se Elämän Tarkoitus? Germainen korvamerkki on 42, ja jokainen Douglas Adamsiin perehtynyt tietää, että vastaus elämän tarkoitukseen on 42. Mutta mikä olikaan kysymys?

Iloja ja suruja

2011-01-20T06:53:00.001-08:00

Yksi eläinten kasvattamisen perusasioita on, että yllätyksiä tulee vastaan. Vaikka mistä opuksista ja toisilta kasvattajilta olisi saanut vinkkiä eläinten käyttäytymisen suhteen, aina on niitä kuuluisia poikkeuksia säännöistä. On esimerkiksi vasikointikäyttäytyminen; talvilaitumellamme on tilaa mennä vaikka mihin syrjäiseen nurkkaan (kuten emoilla on tapana), mutta aina löytyy yksilöitä, jotka haluavat pyöräyttää vasikkansa aivan lauman keskelle.
Hiljattain törmäsimme yllätykseen, jota ei olisi halunnut kokea - Euphemia-emolehmän niskat olivat menneet nurin eläimen syödessä paalitelineestä, jossa paaliheinä oli pudonnut eläimen niskaan kohtalokkain seurauksin. Meillä on samat paalitelineet olleet käytössä ikuisuuden ja vain muutaman kerran eläimen pää on jäänyt telineeseen jumiin. Näistä tapauksista on selvitty ihmisapua käyttäen, ja eläin on toipunut hetkessä. Toivottavasti tämä tapaus oli ja jää ainutkertaiseksi.
Iloja on tammikuulle myös mahtunut; talven viimeinen riimukoulutus on ohi ja Aglaia, Euphrosyne ja Wynda kirmasivat riemuloikin hieholaumaan. Tämän kolmikon kouluttaminen oli suoraan sanoen äärimmäisen mukavaa - hiehotytöt tuntuivat ymmärtävän tilanteen tuomat edut eli sai nukkua ja syödä rauhassa ilman, että kukaan vanhempi eläin tuli rauhaa häiritsemään. Ja kyllä heinää kuluikin. Pihalla tehtävät kävelyt sujuivat äärimmäisen verkkaisesti. Liekö sitten neidot ajatelleet, että innolla hankitut kilot heinän ahmimisella pitää varastoida, eikä kuluttaa liian tarmokkaaseen kävelyyn? Nimittäin kyllä vauhtia taas löytyi, kun riimusta vapaaksi pääsivät. Lumi vaan pöllysi ja tanner tömisi. Hymy oli kasvattajalla herkässä moista touhua katsoessa.

Yhteinen nimittäjä

2010-12-28T04:54:00.000-08:00

(Kuvassa vasemmalta Ishbel Muirne, Olivia Katie, Martha Bhanna, Gladys Dolina, Isäntä, Dionne Linsay ja Aretha Aingealag)

What's in a name? That which we call a rose by any other name would smell as sweet. Eli kuten W.S. sen sanoi,(vapaasti käännettynä) vaikka ruusu ois nimeltään pörhäkkä, niin ruusulta se tuoksuisi. Miksi kuitenkin Grant tai Iorcall of Ukkonen eikä Ukkosten Jösse ja Jypytin? On aika raottaa salaisuuden verhoa ja kurkistaa tähän asti tuntemattomaan maailmaan: näin nimeämme eläimiä.
Alusta asti oli itsestään selvää, että skottilainen karja saa skottilaiset nimet. Aluksi pohdimme jopa skottilaista systeemiä, mutta kun kummallakaan meistä ei ole fysiikan tohtorin tutkintoa, emme oikein ottaneet siitä selvää, ja otimme käyttöön oman järjestelmän: sonnit saivat yhden nimen (Eamon of Ukkonen) ja hiehot sekä oman että emonsa nimen - Ishbel Muirne of Ukkonen on Ishbel ja Muirnen jälkeläinen.
Ja kun vauhtiin päästiin, niin nimi-intoilijoita ei pysäytä mikään. Seuraavaksi otettiin käyttöön kolmikantajärjestelmä: nimi valittiin eläimen persoonan mukaan, joillakin emoilla on nimeämislinja ja viimeiseksi 2009 otettiin käyttöön teemavuodet.
Joku voisi tietenkin epäillä, ettei eläin, joka juuri on pyllähtänyt laitumelle ja hädin tuskin tietää mikä on eteen ja mikä taakse kerro itsestään mitään, mutta moisille epäluuloille näytämme pitkää nenää. Ensin istutaan ja katsellaan ja pohditaan: onko kova ääni? Millainen ilma on? Mitä kuuluu? Kukkuluuruu? Mennäänkö utareille suoraan vai naapurin kautta? Otetaanko reippaita askeleita vai otetaanko ensin pienet torkut? Kyllä se siitä sitten selviää.
Teemavuodet ovat myös hauskoja ja niillä saa tietenkin hehkuttaa laajaa kulttuuriosaamistaan. Mikä esimerkiksi yhdistää viime vuoden hiehoja Thaleia, Eufrosyne ja Aglaia? Jotta asioista ei tulisi liian yksinkertaista, lähes jokaisella eläimellä on nimestä väännetty lempinimi tai kaksi, ja jos luonne vetää johonkin suuntaan, saattaa nimiä tulla lisää. Näitä nimiä käytetään vain perheen sisäisesti - systeemimme herättää hämmennystä joskus jopa meissäkin.
Ja sitten se nimeämislinja: Katien vasikat ovat Vivian, Kennedy, Wynda, Gearald jne...yhdistävä tekijä on?

Arktista aherrusta

2010-12-03T02:43:00.000-08:00

Kolme sonnipoikaa: Iorcall, Balfour ja Grant saatiin ansiokkaasti laitumella sijaitsevaan häkkiin, josta kuljetuskärryyn, edelleen pihaan, jossa riimut päähän, ja uuteen häkkiin. Jo perinteeksi muuttuneena käytäntönä oli tiedottaa tapahtumasta niin emoja, hiehoja kuin kasvattajiakin. Parin päivän ajan oli korvissa pitelemistä, mutta koska ruoka kuitenkin maittoi, tuli konserttiin myös hengähdyshetkiä. Lisänimi Trio Solmuset annettiin niin ikään vauhdilla, sillä ensimmäiset päivät kiepautettiin toinen toistensa lomaan niin, että riimut olivat solmussa, ja sitä myöten sällit visusti toistensa lomissa. Mutta tästäkin rauhoituttiin ja ruoka ynnä rapsuttelu tuotti tulosta, joten kolmikko oivalsi kupletin juonen, ja ottaa parhaillaankin ilon irti täyden palvelun toiminnasta. Mutta, mutta - tähän riimukoulutusjaksoon tuli sitten varsinainen yllätysmomentti kun pakkanen alkoi paukkua kahdenkymmenen asteen tuntumassa. Kolmikko kissa, isäntä ja emäntä alkoivat oireilla kylmyydestä lähinnä pyrkimällä hakeutumaan lämpöön heti kun työrupeamat oli suoritettu. Turha kai todeta, että mainitulla toiminnalla kisu pysyi sisällä 23 tuntia, ja ihmispari huomattavasti lyhyemmän ajan. Kun tänään oli lukemat enää (!!) 14 astetta miinuksen puolella, tuntui liki leudolta. Jälleen kerran koitti kadehtimisen hetki eläinten suhteen; ei ihme, että Highlandia verrataan kylmänkestoltaan jakkiin. Nämä itselle hurjat lukemat eivät tunnu vaikuttavan eläimiin lainkaan. Iorcall on ottanut tavaksi ämpärillisen vettä nautittuaan lipaista reippaat annokset lunta. Liekö sitten tarve viilennykselle? Varsinaisia arktisten olosuhteiden selviytymistaitureita nämä meidän karvakantturamme.

Kymmenen kuukautta kulunut

2010-11-21T04:17:00.000-08:00

Allakkaa katsomalla asia varmistui; tasan kymmenen kuukautta sitten päättyi talvikauden 2009-2010 viimeinen riimukoulutus. Tulevalla viikolla on tarkoitus käynnistää uusi koitos, joten on hyvä kaivaa kuvia esiin, ja muistella, miksi moiseen ryhdymme. Yksi perusasiahan on, että emosta vieroitettu vasikka tottuu riimuun, joka on kuvassa Germainen pään ympärillä näkyvä punainen laitos. Kun 7-9 kuukauden ikäinen vasikka pitää asianomaista värkkiä päässään noin parin viikon verran, on siihen totuttu. Kun sitten seuraavan kesälaidunnuskauden alussa otamme eläimen riimuun ja kävelytämme kuljetusautoon, on tapahtuma mahdollisimman stressitön.
Riimukoulutuksessa eläin saa veden ja heinän suoraan eteen kannettuna, ja pitkin pihamaata teemme enemmän tai vähemmän pitkiä kävelylenkkejä, ja siinä yhteydessä tapahtuu sitä kasvattajan kannalta olennaisinta - tutustumme toisiimme. Kun jokainen hieho ja sonni on yksilö, on tällä erityisellä jaksolla erinomainen tilaisuus havainnoida itse kunkin yksilöllisiä piirteitä.
Meillä riittää myös vierailijoita tutustumaan eläimiin, jotka ovat riimukoulutuksessa. Siinä sitten tarkkailua riittää puolin ja toisin. Terve varovaisuus kuuluu eläimille, mutta on hyvä yhdistää ajatuskulku, että kasvattajan kanssa liikkuva ihminen on tutustumisen arvoinen.Tätä tutustumista onkin sitten syksyn aikana harjoitettu tiiviisti - nuorin lehmiämme tervehtimässä käynyt henkilö oli vain reilun vuoden ikäinen. Kyllä siinä riitti Nessalla ihmettelemistä, kun tämä peloton nuori taputti riemuissaan eläintä turpaan. Ja kun hiehoneidot Germaine etunenässä tekivät tuttavuutta nuorten vierailijoiden, jotka olivat kasvattajien sylissä, kenkiin, oli nauru herkässä itse kullakin. Vaikka kuinka syntyisi toistoa, niin väistämättä täytyy todeta, että riimukoulutuksessa syntynyt side kasvattajan ja eläimen välille synnyttää luottamuksen myös muihin ihmisiin. Siksi sen teemme, ja tietenkin blogiin päivitämme kertyneitä kokemuksia

innostunut sonni

2010-09-29T07:51:00.000-07:00

Otetaan esimerkki: olisi muutama hehtaari peltoa ja pusikkoa raivattavaksi. Karjalla homma hoituisi ja eläimet ovat muutenkin mukavia, mutta sitten alkaa epäilyttää. Kun vielä tulee niitä vasikoitakin, ja astutus pitäisi hoitaa, ja talvilaitumet joka porukalle ja...(tässä vaiheessa usko asiaan on jo mennyt, ja homma jää sikseen.)
Vaan eipä hätää, apuun kirmaavat nuo kaikkien sankarit - tehokkaat ja lupsakkaat sonnipojat. Kerran jo luovuttaneen urhean maanomistajan silmiin syttyy jälleen innostuksen liekki. Enhän tullut edes ajatelleeksi tuota vaihtoehtoa! (ajattelee hän itsekseen.)
Mutta puntaroidaan hetki tämän ajatuksen mahdollisuuksia. Lauma pysyy aina halutun kokoisena, jolloin laitumen ja talviruoan tarve voidaan laskea aivan napilleen. Talvialueita tarvitaan yksi, keväällä eivät vasikoinnit valvota, ja kesyt, riimuun ja kuljetukseen tottuneet eläimet on helppo siirtää luonnonhoitotöihin. Sonnien edessä kaatuu paksuinkin ryteikkö, ja siinä samalla ne kehittävät korkeatasoista ja eettistä lihaa. Nämä suoraviivaiset jässikät ovat valloittavia ja yksilöllisiä persoonia. Kiinnostus varmasti heräsi, joten ota yhteyttä niin puidaan yksityiskohtia.

Laitumen starat,osa 5:Aingealag Linsay of Ukkonen

2010-09-21T04:46:00.000-07:00

Kuvassa Ange ja vasikkansa Aglaia pussailemassa, kuvattu keittiön ikkunasta.
Meillä ei ole pahemmin tapana uskoa onneen, enteisiin ja sen kaltaisiin asioihin, mutta vuosia sitten keväällä isäntä näki eriskummallisen unen: Laitumella seisoi emon vieressä vasikka(unessa se tosin näytti enemmän lampaalta) joka hehkui valkoisena. Kysymykseen: "Mikä ihme tuo on?" tuli vastaus: "Sehän on enkeli." Kun sitten parin viikon päästä Linsay pyöräytti vitivalkoisen hiehovasikan, niin eihän siinä muu auttanut kuin nimetä se Aingealagiksi, joka gaelin kielessä tarkoittaa enkelimäistä.
Ange sai muutenkin kulmat kohoamaan, muutamaan päivään sitä ei näkynyt utareilla eikä liikkeessä, mutta jotenkin ihmeellisesti se aina vaihtoi paikkaa ja nukkui kylläisenä. Pohdimme, josko lehmät sittenkin lentäisivät, kun pikkuhieho nousi jaloilleen, juoksi minkä kintuista lähti kaiken mahdollisen ympäri, paineli emonsa tisseille ja kellahti nukkumaan. Niin ne mysteerit tulevat päivän valoon.
Sen päivän jälkeen tuntui kuin Angen maailmassa olisi tullut seuraavanlainen arvojärjestys: ensin syödään, ja jos aikaa jää, tehdään jotain muuta. Kun muut kirmasivat innoissaan ties missä hiehoriehassa, se löytyi joko utareilta tai paalitelineeltä kiskomassa ruokaa kitusiin. Lienee tarpeetonta sanoa, että moinen elämäntapa ja hyvät perintötekijät tekivät tyttösestä melkoisen jättiläisen.
Emolta saatu hellyys ja hyvät mallit ovat tehneet Angesta erinomaisen emon, joka katsoo huolella jälkikasvunsa perään(ja menee sitten itse jälleen syömään) mutta suhtautuu lempeydellä kasvattajiinsa kuten kelpo highland. Aingealag osaa myös poseerata, ja on esiintynyt mm. Cosmopolitanin sivuilla.
Toivomme Angelle pitkää ikää ja menestystä, mutta siitä pitää vielä mainita eräs seikka: traktoriin joka kuljettaa paalia aivan sen vierestä tai jopa nostaa paalin sen yli, se suhtautuu välinpitämättömällä ylenkatseella. Missä ihmeessä on se kuuluisa eläimen itsesuojeluvaisto?

Käsitettävää käsittelyä

2010-08-18T02:51:00.000-07:00

Asia, jota ei voi mitata senteillä, kiloilla tai euroilla saattaa olla monelle hankalasti hahmotettava, ja yksi sellainen on kasvatettavan highlandin kesyys ja sen merkitys. Valaistaan asiaa esimerkillä: laidunkausi on nyt hyvässä vauhdissa ja kaiken pitäisi jatkua mukavan seesteisenä vielä reipas tovi, mutta kuka sen tietää - sattuu jotain, joka vaatii puuttumista asiaan. Kun kiinniotettavaa eläintä sitten on jahdattu näännyksiin saakka eikä asia etene, herää varmaankin omassa mielessä kysymys. "Voisiko tämän tehdä helpommin?" Tietenkin voi.
Riimukoulutus on alusta asti ollut kiinteä ja yksi tärkeimmistä karjankasvatuksemme osa-alueista, asiaa on kirjoituksissamme sivuttu tuon tuostakin mutta otamme sen joka tapauksessa aina uudelleen puheeksi. Olisi virheellistä väittää, että kahden viikon riimuun totuttautuminen tekisi kaikesta onnea ja autuutta, eikä mitään ongelmia olisi. Osa karjastamme tykkää panna kapuloita rattaisiin jos ei muuten niin tavan vuoksi, kun taas valtaosa talttuu täysin suosiolla. Tärkeintä on kuitenkin, että jokaisen eläimen toimintamalli kiinniottotilanteessa on omanlaisensa, ja kun sen tietää, onnistuu ennakointi, säästyy aikaa ja mustelmilta vältytään.
Emme ole pitäneet tapana leimata vasikoita itseemme, vaan päinvastoin antaneet niiden kirmata villinä ja vapaina ihmistä karkuun ja hissun kissun totuttanut niitä kasvattajaan emon välityksellä. Kun emo on kesy ja hakeutuu harjattavaksi, tottuu vasikka ihmisen läsnäoloon. Emosta erottaminen on joka tapauksessa niin kova stressihetki, että siinä varhemmat kokemukset unohtuvat ainakin joksikin aikaa.
Tietenkin joku saattaisi kysyä, miksi nähdä vaivaa? Portit vaan auki kesälaitumelle, ja syksyllä samasta portista takaisin, eikä mitään kiinniottorumbaa koskaan eikä missään. Totuus on kuitenkin karumpi: highland on pitkäikäinen eläin, ja lähes täydellä varmuudella voidaan sanoa, että ainakin emoista jokainen joudutaan jossain välissä ottamaan kiinni. Käsi sydämellä: voitko vannoa, ettei juuri tuon, viisi kertaa vasikoineen lehmän, seuraava vasikka ole nurinpäin. Entäpä kolmevuotias sonni matkalla työsuhteen päättymiseen? Siinä saa kyytiä niin peräkärry, lasso ja isännän pöksyt sekä lihatyöntekijän kärsivällisyys ennen kuin kaikki on ohi.
Highlandin hurjuudesta liikkuu monenmoisia huhuja, ja huhuja niistä valtaosa aivan varmasti on. Jostakin ne kuitenkin ovat lähteneet liikkeelle, ja se herättää monenmoisia tuntemuksia. Kun katson omia eläimiäni, näen koko kaaren vasikasta emoksi tai lihasonniksi, rauhallisen eläimen jolla on persoona. Eihän eläimestä toki ystäväksi ole - sen kanssa ei käydä juomassa kahvikupposta eikä kerrota hauskoja juttuja, mutta hyvän työtoverin siitä voi saada, kun asiaan vähän paneutuu.

Luonnonhoitolaitumet esittäytyvät, osa 2

2010-08-03T01:00:00.001-07:00

VAHONIEMI
Toukokuun lämmössä työstimme aitalinjan Vahoniemeen. Alue on ollut lähinnä heinämaana, mutta aivan historiallisesti paikka on entistä järveä. Järven muistona on hiekkaisia kohtia, ja hyvin moninainen kasvillisuus; heinämaana alue ei ole kummoinen, mutta laitumena mainio. Lehmät ja vasikat saapuivat laitumelle ensin, ja joitain viikkoja myöhemmin tuli Darren-sonni, jolle alkoi kolmevuotiaana ensimmäinen kesä siitostyössä.
Darrenin saapuminen näkyi lauman käyttäytymisessä välittömästi, sillä ryteiköt alkoivat saada kyytiä. On sitten pajua, koivua, vadelmapensaita - kaikkeen tartutaan kiinni. Ja mitä isot edellä sitä nuoriso perässä, joten vasikoidenkin ruokavalioon alkoi tulla jos mitä metsän antia. Toki myös heinän syöminen jatkuu...
Vahoniemessä on tavattu harvinaista ruskeaa kyytä, mutta sen enempää aitatöissä kuin kesän valvontakäynneillä ei tuota harvinaisuutta ole havaittu. Selittäneekö lukuisat muurahaispesät matelijan poissaolon? Sen sijaan valkohäntäkauriita on laitumella näkynyt useita, ja vaikka pääsääntöisesti eläin hyppii kepeästi aitalinjan yli, on myös lukuisia kertoja saanut korjaustöihin ryhtyä.
Laitumen ulkopuolella olevasta lähteestä virtaa vettä eläinten virkistykseksi, ja ennätyslämpimän ja sateettoman kesän johdosta onkin voimalla virrannut puro kutistunut aikalailla. Toistaiseksi on vesi kuitenkin riittänyt.Siinä missä Vihelän lauma on tiiviisti liikkunut vain pientä osaa laidunta, ovat Vahoniemen valtiaat hyörineet ja pyörineet laitumen eri kolkissa. Päivän lämpimimpään aikaan, jolloin eläimet pääsääntöisesti nukkuvat, onkin temppu sinänsä löytää ne. Sen verran hyvin kuusten alle varjoon piiloutuvat, ja niitä vasikoita saa todellakin etsiä...

Luonnonhoitolaitumet esittäytyvät, osa 1

2010-06-22T00:41:00.000-07:00

VIHELÄ
Seanin lauma on jo toista kesää Säkylän Vihelässä laiduntyössä. Tämä Museovirastonkin huomioima alue on varsinainen luontoparatiisi, jossa on nähtävillä töyhtöhyyppiä, pikkutikkoja ja jopa harmaahaikara. Valtavasti löytyy myös mehiläisiä, ja ei ihme, sillä niin taajaan erilaiset kukat laitumella loistavat.
Niin tuo Museoviraston osuus: alueelta on löytynyt kivikautinen asuinpaikka, ja sieltä on poimittu muun muassa kivikirveen kappale. Varsin historian sävyttämä paikka siis kyseessä.
Seanin laumalle historialliset arvot ovat sivuseikka; jos rouvakolmikolta Ailionora, Muirne ja Dolina asiaa tiedustelee, lienee vetovoimaisin seikka laitumella (siis Seanin lisäksi!) olevan "kylpylä". Tämä ihmissilmiin enemmän tai vähemmän kuraiselta näyttävä vesiallas on paikka, josta rouvat varmimmin löytää, ja siellä seistään vatsa vettä viistäen. Yhdelle laumasta jää vasikoiden vahti, ja muut nautiskelevat veden annista. Hyvin luonnonmukainen menetelmä paarmojen torjuntaan, sillä saviset utareet eivät tuoksu niin voimakkaasti maidolle.
Vihelän laidun jakaantuu etelä- ja pohjoispuoliskoon, joiden väliin sijoittuu metsäisempi osuus, tänä vuonna on etelässä ollut voimakas apilakasvusto, ja pohjoisessa timoteipainotteisempi. Lieneekö apilan houkutus suurempi vai johtuuko seikka mainitusta "kylpylästä", mutta eteläpuolella on lauma enemmän aikaansa viettänyt.
Vihelän laidun on loistava esimerkki jo vuosia jatkuneesta luonnonhoitotyöstä; alue pysyy avoimena; sieltä löytyy lukuisia kasvi- ja eläinlajeja ja lauma viihtyy paikassa erinomaisesti. Se kotiutumisen vauhti, jolla naudat paikkaan asettuivat, oli merkillepantavaa. Aika lokakuulta toukokuun loppuun saattaa olla joillekin pitkä aika, mutta Vihelän porukka löysi kesäpaikkansa tunnelman hetkessä.

Kevätsiirrot alkaneet

2010-05-24T22:52:00.000-07:00

Kesän tullen, suon sulaen,lätäköiden lämmitessä, kanervoien kukkiessa
työnnän lehmäni leholle, hatasarvet haavikolle,
missä pyy pesän pitävi, kana lapsen kasvattavi.
Metsän ukko halliparta, kummun kultainen kuningas,
tee tämä sula sovinto, kesärauha rapsakaamme
tänä Jeesuksen kesänä, Luojan suurena suvena.
Ohtoseni, lintuseni,annan rauha raavahille, sontareisille sovinto.
Kun sa kuulet karjan kellon, tunge pääsi turpehesen, työnnä kynsi karvoihisi,
jottei hampahat hajoaisi, eikä leuat lonkuaisi.
Neitsyt Maaria emonen, rakas äiti armollinen,
tule tänne tarvittaissa katsomahan karjoani,kesäisillä käytävillä.
Kun sä katsoit kartanossa, niinp' on katso karjamailla.
(Karjalan emännät)

Kymppi kasassa

2010-04-26T05:25:00.000-07:00

Kuukausi sitten syntyi Linsayn Thaleia ja tänään oli vuorossa kevään viimeinen ja 10. vasikka eli Aingelagin Aglaia. Iorcall, Olier, Euphrosyne, Balfour, Duglasina, Eamon, ja Wynda syntyivät kaikki laitumelle, ja vaikka parin kanssa piti tehdä pientä ohjausta ruuan ääreen, sujui homma lähinnä valvonnan ja valvomisen merkeissä. Mutta viime perjantaina (eli sinä perinneperjantaina, josta edellisessä tekstissä kerrottiin) tärähti; vanha konkari Ailionora aloitti vasikoinnin aivan normaalilla rutiinilla iltapäivällä neljän korvilla. Kuka olisi arvannut, että palaisimme takaisin kotiin seuraavan kerran ilta yhdentoista korvilla?
Aipin vasikka oli kyllä komeasti etusorkat edellä tulossa, mutta pää olikin vinossa. Kun sitten erinäisten tuntien jälkeen saatiin kaveri ulos, oli jo sorkka antanut vihjettä - jättikokoinen vasikka huohotti laitumella. Onhan meille jo yli 60 vasikkaa syntynyt, joten tätä syntymäkokokokemusta on päässyt kertymään.Ja sitten kaksikko vierihoitoon pihalle, jossa emolehmä jatkoi vasikan puhdistusta, vaikka itse oli varmasti uupunut moisesta tuntien uurastuksesta. Lypsettiin ternit, ja vasikka pääsi maidon makuun, sillä ymmärrettävästi jättiläisen jalat olivat rajussa kunnossa kiskomisen jäljiltä, eikä kaveri jaksanut pysyä pystyssä. Seuraavana päivänä kävelyn harjoittelu alkoi omatoimisesti, ja erinäisten vinkkien jälkeen alkoi reitti maidon äärellekin löytyä. Yllätys ei ollut, että tälle vasulle lankesi nimi Grant!
Aingealag taas kuin tilannetta tasapainottaakseen hoiti vasikoinnin täysin omatoimisesti, ja nyt onkin aika toivottaa kaikki uudet vasikat mitä lämpimimmin tervetulleeksi, ja toivottaa terveyttää koko karjallemme. Slainthe!

Milloin teillä jyrki pidetään?

2010-04-22T23:27:00.000-07:00

Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto on mitä mainion opus perinnetavoista kiinnostuneille. Vuosi taapäin oli blogikirjoitus liuhtojen tarpeellisuudesta, ja nyt on tarpeen keskittyä jyrkiin. 23.4. eli Yrjön ja Jyrkin päivä on perinteinen karjan uloslaskupäivä, ja otsikon teksti taas kääntyy muotoon: "Milloin laskette lehmät laitumelle?"

Karjamme antaa vastauksen omalla tavallaan. Niin paali- kuin kuivaheinää eläimille syötetään, mutta ihan kuin uhallakin lähdetään laiduntamaan lumen alta paljastuvaa... Tänä vuonna laiduntaminen alkoi heti huhtikuun ensimmäinen päivä, ja liki päivittäin on tarkastuskierros alueella tehty, josko vihreää syötävää löytyisi. Siinä riittää ohikulkijoilla ihmeteltävää, kun hiehot tapittavat tien reunalla leukoja jauhaen.

Kasvattajan äristessä pitkän talven jälkeistä viileää kevättä on syytä ottaa oppia naudan maailmasta; hyviä asioita löytyy räntäsateessakin, kun sitä oikein etsii. Ja vastustamatta rupeaa hymy karehtimaan kasvattajan kasvoilla.

Viikonlopun ohjelmaksi voikin poimia Vilkunan teoksesta jyrynajon, jolloin juostaan kellot kaulassa laidunmailla susia karkottamassa. Vaikka susista ei näillä kulmilla olekaan ollut havaintoja, voisi toimitus ainakin joltakin osin herättää huomiota naapurustossa. Ensin lumella laiduntavaa karjaa, sitten kellot kaulassa juoksevia kasvattajia. Pitäisiköhän kokeilla?

Reseptiikkaa, osa 1

2010-04-17T02:35:00.000-07:00

Aina välillä on hyvä luoda katsaus mainioon lopputuotteeseen eli Ukkosten Highland -curry, olkaa hyvä:

Maustetahna: 3rkl jauhettua kuminaa, 2 rkl jauhettua korianteria, 2 tl jauhettua fenkolia, 1 tl kurkumaa, 1 tl mietoa chilijauhetta, 6 hienonnettua valkosipulinkynttä, 3 rkl raastettua tai hienonnettua tuoretta inkivääriä ja 2-3 hienonnettua vihreää chiliä sekoitetaan keskenään.

Lisäksi sopivan kokoisen valmistusastian lisäksi tarvitaan:

-lihaa n. 1,5 kg kuutioina tai suikaleina, tähän käy erinomaisesti haudutusta vaativat ruhonosat eikä sitten nyherretä liikaa rasvoja pois

-3 sipulia paloiteltuna, 1 tlk kookosmaitoa, 1 tlk tomaattimurskaa, öljyä ja suolaa (sokeria)

Ja sitten tehdään näin: pannun pohjalle öljyä, ja keskilämmöllä kuullotetaan sipuli, sen perään maustetahna jota kypsennellään hyvä tovi ja nautitaan aromeista. Lämpötilaa kovemmalle, liha pannuun pari kourallista kerrallaan, pyöritellään hyvin ja annetaan hetki paistua erien välillä. Viimeisten lihojen jälkeen kookosmaito, tomaattimurska sekä reilu rkl suolaa ja sitten koko satsin tulisi hautua hissukseen. Ei siis keitetä, vaan haudutellaan 1-2 tuntia, riippuen lihapalojen koosta. Lopuksi kannattaa tarkistaa suola ja makua voi pyöristää parilla ruokalusikallisella sokeria. Nautitaan hyvällä mielellä basmatiriisin ja seuran kera.

Muistakaa seuraavat asiat: useat curryt ovat parhaimmillaan uudelleen lämmitettynä eivätkä ole pakastamisesta moksiskaan, joten kannattaa valmistaa reilusti. Maustetahnan koostumus ei ole kiveen kirjoitettu, eli reippaasti vaan kokeilemaan ja soveltamaan.

...AND THE AWARD GOES TO...

2010-03-06T03:49:00.001-08:00

Ukkonen Highland -akatemia jakaa mainetta ja kunniaa (tällä palkintoseremonialla ei ole mitään yhteyttä muualla mahdollisesti tapahtuviin pystien ojentamisiin.)
Vuoden 'suorastaan aavemaisen samanlainen olemus' -palkinto roolista Minimummeli eli olen kuin emonemo: Lavena Ailionora of Ukkonen (kuvassa, vrt. Biota 15.5.2008)
Vuoden Sean of Ukkonen -palkinto roolista `minustakin tulee iso poika`: Jowan of Ukkonen
Vuoden täydellinen itsesuojeluvaiston puute -palkinto roolista 'kyllä se traktori aina ennenkin on väistänyt: Aingealag Linsay of Ukkonen
Vuoden nakertaja ja äänitehosteet - palkinto suorituksesta 'syön hihaa, pipoa, hanskaa ja kengännauhoja sekä huomautan ja komennan äänekkäästi: Aretha Aingealag of Ukkonen
Vuoden luottamuksen löytyminen eli voit kiivetä alas sieltä puusta ja tulla rapsutettavaksi -palkinto jaetaan: Mavis Bhanna ja Ishbel Muirne of Ukkonen
Vuoden antaa tulla sitä rapsuttelua - palkinto kylkimyyrykäisyydestä jaetaan: Mavis Bhanna ja Ishbel Muirne of Ukkonen
Ja sitten koko porukka sorkalla koreasti.

Kundit kunniaan

2010-02-21T03:15:00.000-08:00

Highlandejamme tervehtimään tulleet vieraat tapaavat useimmin hiehot ja lehmät vasikoineen, mutta reippaat sonnipoikamme saattavat jäädä näkemättä. Koska poitsut ovat olennainen osa toimintaamme, täytyy niille aina aika ajoin muistaa tehdä profiilin kohotus.
Sonnit ovat toki suoraviivaisempia kuin lehmät ja otsaluun kestävyyden testaaminen naapuriin kuuluu asiaan. Silti on hämmästyttävää katsoa, miten sopuisasti eri-ikäiset ja -kokoiset testosteronihirmut sijoittautuvat samalle paalille ruokailemaan tai juomaan ammeesta. Ja jos kasvattaja on lähimailla, rapsutukseen suorastaan jonotetaan. (Tai ryhmitytään sekalaiseen hellyydenkaipuiseen avomuodostelmaan.)
Sonnien älykkyydellä ei ehkä pääse retostelemaan, mutta rauhallisuus on vertaansa vailla.
Olemme käyttäneet sonneja maisemanhoitoon jo vuosikaudet, ja jos työn alla on oikein paha ryteikkö ovat ne huikean tehokkaita. Kunhan vain annetaan sopivasti aikaa ja työrauhaa, ovat vesakot ja kaislikot muisto vain. Lisäksi sonnien siirto alueelta toiselle on luokiteltava hauskanpitoon, ne tulevat häkkiin yhtenä parvena eivätkä riimutuksesta tai autoajelusta ole moksiskaan.
Kaikesta huolimatta ei sovi tuudittautua yksinkertaisuuden ilmapiiriin - sonnimme ovat kaikki persoonallisuuksia. Ja onkohan helpon elämän taustalla sittenkin piilevä nerous?

Ylikuntoa?

2010-01-11T02:43:00.000-08:00

On aina yhtä hauska huomata kymmenen vuoden jälkeenkin, että toimintatapoja voi petrata ja uudistuminen ei pääty koskaan. Tällä kertaa riimukoulutuksessa pyrimme mahdollisimman suureen lähikontaktiin, eli alussa rauhoittamaan arastelevaa eläintä silittelyllä rimpuilusta huolimatta. Kun kasvattaja sittemmin oli tullut tutuksi, ei hellittelystä saatu kylliksi, vaikka kiskottiin takkuja mahakarvoista ja otettiin rähmät silmistä.
Gladys ja Aretha kesyyntyivät vauhdilla, vaikkakin Arethan kävely riimussa aina joskus muistutti tuulilasinpyyhkijää pään heiluessa puolelta toiselle. Neidit olivat muutenkin melkoisia persoonia: Are joi ämpäristä maasta, mutta Gladysin ämpäri piti nostaa tuolille, hänkö hyvänen aika kumartelisi. Kävelylenkkejä tehtiin melkein postilaatikolle saakka eikä uuden vuoden pauke tuntunut häiritsevän, ja iltaisin Aren piti aina pussailla riimutustoveria ja kaikkia muitakin lähistöllä olevia Lopulta olimme sitä mieltä, että on aika liittää tytöt hieholaumaan.
Niin tehtiinkin, ja vanhasta tottumuksesta jätimme portin ylälangan auki, jolloin Aretha loikkasi sen yli takaisin pihalle. Pauliina yritti työntää sen pepusta takaisin sisään, jolloin Gladys liittyi toverinsa seuraan. Meillä oli siis kaksi pikkuhiehoa pihalla vapaana, ja muutkin näyttivät haikailevan vapauden perään. Siis portti kiinni, ja tilanne seurantaan: pikkutytöt seurasivat omia jälkiään suuliin, josta isäntä poimi ne riimuun tuosta vaan. Nyt on sitten sekin kokeiltu - yleensä vasta laitumelle päästetyt tulokkaat ovat aluksi niin arkoja ettei pääse edes lähelle. Ja kun riimu on ihan jees, ei sitäkään tarvitse arastella.

Bonus: opettavainen tarina eli noin 24 tuntia myöhemmin:

Olipa kerran kaksi Highland-kasvattajaa jotka tiesivät kaiken kaikesta ja varsinkin vasikoista. Nämä kaksi taapersivat täynnä itseluottamusta hakemaan viimeiset vasikat tuosta vaan. Neljän tunnin päästä, kun kaksi alusvaatekertaa, kolme pipoa ja kahdet villasukat oli hikoiltu läpimäriksi, Martha ja Olivia oli uuvutettu, lassottu, riimutettu, kiskottu peräkärryyn ja tuotu pihaan. Nyt on jälleen rauha maassa eikä kaunaa tunnuta kantavan. Sen pituinen se.

Laitumen starat,osa 4: Katie Bhanna of Ukkonen

2009-11-26T00:09:00.000-08:00

Jokainen lehmä, sonni ja hieho on oma persoonansa - tästä ei liene epäillystäkään. Laitumen staraksi pääsee kuitenkin vain osa karjastamme. Olisiko sana kipinä eli se jokin, mikä nostaa tietyt eläimet kerronnan keskiöön.
Katien kipinä syttyi vuonna 2007, jolloin kuusivuotias lehmärouva rupesi kevättalvella linkuttamaan toista etujalkaansa. Lähempi tarkastelu ei tuonut valaistusta asiaan - kinttua sai koskea ja painella, kosketusarka ei lainkaan. Mutta painoa Katie ei jalalle asettanut, ja aina tilaisuuden tullen ryhtyi makaamaan, ja mieluiten lähelle paalitelineitä, jotta matka ruuan ääreen kipeällä jalalla olisi mahdollisimman lyhyt.
Vasikoinnin lähestyessä huoli kasvoi, miten neito tuosta ponnistuksesta selviäisi. Huoli oli turha: Katie ponnisti makuulta komean sonnipoika Gearaldin, kiepsahti puhdistamaan jälkikasvua niin ikään makuulta ja kun vasikka nousi nopeaa tahtia jaloillensa, teki emo samoin, ohjasi utareille, ruokki ja asettuivat sitten yhdessä vieretysten makaamaan.
Kevät sujui samalla kuviolla; kaikki muut ajat paitsi oma tai vasikan ruokinta kului maaten. Eläinlääkäriltä asiaa kysyttäessä, totesi, että jalkavaivat ovat vaikeita, ja Katie joko toipuu tai sitten...Saadusta kipulääkkeestäkään ei ollut apua. Se, mistä Katie todella nautti, oli jalan hierominen; sitä sitten tehtiin aina tilaisuuden tullen, ja lehmä painoi luomet kiinni ja nautti olostaan.
Kesälaidunnuksen alkaessa Katie teki aivan oman systeeminsä; pysyi samalla kohtaa ja kiersi itsensä ympäri kaiken mahdollisen vihreän suuhunsa laittaen - säästi näin omaa jalkaansa.
Ja sitten heinäkuussa koitti aamu, jota olimme odottaneet: linkutus oli ohi. Lehmärouva kulki laitumella vasikan kanssa kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan. Ikuiseksi arvoitukseksi jäi, mistä oli kysymys.
Tuohon episodiin saakka Katie oli aina ollut hieman varauksellinen, mutta luonnetta muutti kerrassaan tiivis yhteistyö hieronnan kautta. Ja kun sen makuun oli päästy niin täydelleen, että sitä piti saada, vaikka kuinka terve jo oli. Ainoa varauksellisuus, mikä jäi, koskee kiinniottoa. Vain Pauliina saa lehmän häkkiin houkuteltua. Kipinää tämäkin. Muuten Katie onkin laitumen tyyni rauhallisuus, ja aina valmis tutustumaan paikalle tuomiin vieraisiimme.

Pojassa on potentiaalia

2009-10-18T02:20:00.001-07:00

Johan se Solomonin syntyessä tammikuussa tiedettiin, että näin siinä käy: riimukoulutus privaatisti yhdelle sonnipojalle. Ukkoset tarttuivat hommaan tyypilliseen tapaansa päättäväisesti ja jo nyt täytyy myöntää, että hivenen harmittaa, ettei Solomonia voida meillä läheisen sukulaisuussuhteen vuoksi käyttää siitossonnina. Pari ensimmäistä päivää muistutti aika lailla Tankki täyteen -sarjan Juhanan kuuluisaa repliikkiä: "Mää huusi ja huusi mutta ne akat huusi kovempaa!" Niinpä niin, kiinnioton tuska piti(tavalliseen tapaan) kertoa kaikille: emolle(jolta lähti ääni vastatessa), hiehoille, kissalle, isäntäparille, autolle, ämpärille jne. Mutta olisittepa nähneet, mikä kesyyntymisen vauhti - toisena päivänä Pauliina käveli sonnipojan kanssa pihalla kuin se (Solomon) olisi tehnyt sitä koko elämänsä. Täydellinen askellus, uljas ryhti, tyylipuhtaat seisahtumiset ja hei - aika kaunis punainen väri! Tässä on oiva tilaisuus halukkaalle, tulevaisuuteen katsovalle kasvattajalle.

Hiehojen taikaa - Taikan hiehoja

2009-10-02T00:14:00.000-07:00

Vaikka kuinka kuvittelee jo tietävänsä paljon karjastaan, aina saa yllättyä. Yhdeksänvuotiaan Taikan vierailu hiehojemme parissa oli uuden oppimisesta mitä parhain esimerkki. Hieholaumamme kaksi kesyintä eli Germaine ja Lavena tekivät tuttavuutta, kuten kuvasta näkyy, hyvin läheisellä tavalla. Mutta sitten tapaus Hera; 1-vuotias neito on emännän sinnikkäistä yrityksistä huolimatta pitänyt etäisyyttä. Hera tulee lähelle, mutta harjata ei ole saanut.
Taika kuunteli ennen laitumelle menoa ohjeet huolella, ja saatuaan harjan käteen liikkui rauhallisesti Heran luo, ja antoi hiehon nuuhkia käsiään. Jotta tapaus saa vankemman pohjan, toistettiin harjaus vielä uusintavierailulla. Emäntä asiasta innostuneena lähti sitten itse Heraa tervehtimään, ja mitään hipaisuakaan harjalla ei saanut tehdä.
Onko siis niin, että Hera vaistoaa nuoren neidon, ja on siitä johtuen suopeampi? Onko Taikan ruumiinkieli juuri sellainen, joka herättää Heran luottamuksen? Yksi vastaus on tietenkin, että hiehojen maailma on aina suuri arvoitus, eli kuten Kaakkois-Aasiassa sanottaisiin "same same but different". Vaikka kuinka riimukoulutetaan, ja käsitellään eläimiä samalla tavalla, pysyvät yksilölliset erot suurina. Siksihän se taitaa olla niin, että Ishbel taas ei anna kenenkään muun ihmisen kuin emännän koskea.
Taikan vierailu osoitti, miten loistavasti ihminen ja Highland voivat löytää toisensa, kun molemminpuolinen luottamus on saavutettu!

Takaisin tonteilla

2009-09-07T23:55:00.000-07:00

Terveisiä lomalta!

Kotomaisen karjankasvatusmallin rinnalle tuli taas aimo annos uudenlaista näkökulmaa Kambodzhaan suuntautuneelta matkalta. Maassa toki näki muutaman suurenkin laitumen, mutta pääosin perhetilat näyttivät olevan se kantava voima. Eli sonni, pari lehmää ja pari vasua (sekä tietenkin kanat kuopsuttamassa ja sikä lätissä). Auroja riisipelloilla vetivät vesipuhvelit ja puoli kilometriä kaupungin keskustasta kulkivat härkävankkurit verkkaiseen tahtiin Lexusten rinnalla. Länsimainen kaikkitietävyys karisee helposti mahtavan kulttuurin ja iloisten hymyjen edessä ja muistuttaa siitä, että asioita ei aina tarvitse tehdä samalla tavalla.

Kuva Angkorin temppelialueelta

Hanskat naulaan

2009-09-07T01:09:00.000-07:00

Sydäntenmurskaaja Billie on ollut erottamaton osa Highland-kasvatustamme. Jo ensimmäisten riimukoulutusten myötä saimme tuta mustan neitomme merkityksen - kissan nähdessään levottominkin vasikka rauhoittui uteliaana paikalleen kuin taikaiskusta. Billien suhde karjaan onkin aina ollut peloton, joskin hieman ylimielinen. Sen yksi mielihuveista on käyskennellä aitalangan alitse laitumelle, saada joku vasikka kiinnostumaan itsestään, ja sitten syöksähtää pois laitumelta.Toinen ominaispiirre neidolle on nukkua yöt, mitä nyt välillä iskee kello kolmen hellyyspuuska tai halu kutitella varpaita. Päivät kuluvat saalistaen (eihän kotiruoka ole läheskään ulkona nautitun veroista), ja öisin sitten kerätään voimavaroja uudelle päivälle. Toki näin ei joka yö tapahdu, sillä välillä pitää lähteä pidemmäksi aikaa tien päälle eli ilmeisesti lomalle.Nyt koittaa Billielle kotivahdin rooli, sillä reissu kaukomaille on koittamassa. Valppaasti olemme ottaneet mallia, miten rennosti elämä otetaan. Tätä esimerkkiä antavat niin kissa kuin karjakin hyvin moninaisesti. Onkin aika lomailun!

Meillä ei liuhtoja tarvita

2009-08-19T00:13:00.001-07:00

Mittumaarin aika on tunnetusti taianomaista. Perinteiden mukaan paimenet koristelivat lehmien sarvet kaisloista ja kieloista punotuilla liuhdoilla, jotka peittivät silmät. Jos lehmä silmät peitettyinä osasi juhannuksena kotiin, osasi se aina myöhemminkin eikä joutunut metsänpeittoon tai ruvennut yöstämään. Karvalehmillä luonnonliuhta toimii koristeena vuoden ympäri ja tekee mielen keveäksi ja iloiseksi. Ishbel ja Ukkonen Highland Cattle toivottaa itse kullekin mitä kauneinta sydänsuven juhlaa!

10.tuotantokausi käynnistyi

2009-06-19T01:17:00.000-07:00

STILL GOING STRONG! Tuotanto, ohjaus, käsikirjoitus, musiikki, kuvaus, tekniikka: Pauliina ja Jari. Pääosissa ja improvisaatio: tuo mainio Highland-karja ynnä laidunkissa Billie.Sallittu kaikenikäisille. Hempeää romantiikkaa, uskomatonta toimintaa, henkeäsalpaavia juonenkäänteitä, ennalta-arvaamatonta komiikkaa ja hupaisia yksityiskohtia. Myös mustelmia, hikeä, naurua ja kyyneleitä.

Vahingosta viisastuneena

2009-06-04T08:36:00.001-07:00

Kuten viime vuonna (1.6) lupailin, tällä kertaa eläinten siirrossa ei jätetä mitään sattuman varaan vaan asia selostetaan selkeästi jokaiselle henkilökohtaisesti. Kuten näkyy, kiinnostus on suorastaan ylitsevuotavainen ja hyvältä maistuu. Vasikat osasivat myös kihnuttaa tauluun otsaa, joten nähtäväksi jää onko uusi keino parempi kuin ämpärillinen vanhoja. Tai kuten meillä kesän alussa nykyisin sanotaan: parempi eläin kuljetusautossa kuin muksis.

Jälkiviisautta eli kuinkas sitten kävikään:

Tauluhan toimi kuin junan vessa: Nessa oli kyydissä ensimmäisenä, tosin hämmästynyt pää pilkisti kärryn takaosasta ja ammunnan sanoma oli selvä:"Apua! Minut on kaapattu! Sisaret, pysykää vapaina!" Ensi vuonna taidan rakentaa ketjun partiolaisista tai hankkia megafonin ja kuuluttaa: "Kesälaitumelle siirtyvät emot, olkaa hyvä ja asettukaa vasikoiden kera ikäjärjestyksessä portille yksi."

Totuuden nimissä on sanottava, että kaikki sujui erinomaisesti, mutta logistiikkaa olikin suunniteltu etukäteen edellisiä vuosia paremmin. Kaukana ovat ne vuodet, jolloin kuormien keräämisessä meni koko päivä eikä sittenkään tullut oikein valmista. Erikoismaininnan saavat tänä vuonna: Bhanna Dubh- kun kaikki muut osoittivat vähän epäilevänsä koko touhua, vanha rouva seisoi täysin liikkumatta puiden varjossa, ilmeisesti olettaen että jos on ihan hissukseen, niin ehkä hänet unohdetaan vallan. Linsay muistutti jälleen, että halutessaan se on hyvin jääräpäinen. Kun painimisen jälkeen sille oli saatu riimu päähän tuli se ihan kiltisti autoon, huomasi ettei vasikka ollut siellä, teki U-käännöksen ja käveli yhtä reippaasti ulos. Onneksi riimun toisessa päässä oli isäntä, joka sopivasti hidastutti vauhtia jysähtamällä päin ovea. Tämän toistuttua neljästi Linsay sidottiin kiinni ensimmäiseen mahdolliseen tankoon ja heivattiin vasikka seuraksi. Asia pidetään mielessä syksyä silmälläpitäen.

Kuninkaallisten lehmien ennustus - lehmäuutisia Kambodzhasta

2009-05-15T23:59:00.000-07:00

Vierailevana kynäilijänä Sipsu Pietilä
Kylvökauden alussa toukokuussa vietettävä kuninkaallinen kyntöjuhla on Kambodzhassa yksi vuoden tärkeimmistä seremonioista, johon myös kuningas osallistuu. Kyntöseremonian pääosassa ovat kuninkaalliset lehmät, joiden tehtävänä on ennustaa tulevan vuoden sato.
Tähän tehtävään valitut valioyksilöt ovat kuninkaallisia kotieläimiä, joiden herkkää makuaistia ja ennustustaitoa ylläpidetään erikseen niitä varten palkattujen karjankasvattajien hellässä huomassa. Näiden pyhien lehmien väriä kuvataan taivaansiniseksi ja sarvien on oltava identtiset muodoltaan, kaartuen aavistuksen eteenpäin kärjet kohti taivasta.
Seremoniapaikkana on pääkaupunki Phnom Penh ja kansallismuseon edustalla oleva puisto, jonka lehmät ensin kiertävät kolme kertaa parivankkureissa kyntäen musiikin soidessa taustalla. Tämän jälkeen on vuorossa tilaisuuden kohokohta, jota yleisö keskittyy seuraamaan täyden hiljaisuuden vallitessa.
Puiston keskelle on asetettu riviin seitsemän hopeavatia, joilla on tarjolla riisiä, papuja, maissia, sesaminsiemeniä, tuoretta ruohoa, vettä ja viiniä. Pyhistä lehmistä kaksi ohjataan vatien äärelle ja ne saavat itse valita mieluiset maisteltavat ilman, että niitä ohjataan minkään tietyn vadin luo. Lehmien valitsema ruoka ja juoma kertoo, mitä tulevana vuonna on odotettavissa.
Tänä vuonna kuninkaalliset lehmät valitsivat tarjolla olleista herkuista pavut ja maissin. Muihin vateihin ne eivät koskeneet. Odotettavissa on siten hyvät papu- ja maissisadot, mutta huono vuosi riisinviljelijöille. Ruohon syöminen olisi ennustanut karjatauteja, veden juominen tulvia ja viinin juominen levottomuutta ja rikollisuutta. Niinpä viljelijät suhtautuivat ennustukseen varovaisen myönteisesti.
Maatalousministeri viittasi kintaalla koko seremonialle. Hänen mielestään lehmien ennustuksella ei ole mitään tekemistä tulevan sadon kanssa, vaan se riippuu täysin ihmisten työmäärästä ja sateiden määrästä. Hän joutui kuitenkin myöntämään, että viime vuonna kuninkaallisten lehmien ennustus osui nappiin.Kyntöseremonian merkitys korostuu tänä vuonna erityisesti, sillä kuluva vuosi on täkäläisessä kalenterissa lehmän vuosi. Siitä on ennustettu taloudellisesti haastavaa, mutta toisaalta myös aiempaa rotan vuotta turvallisempaa ja onnellisempaa, sillä ”lehmä on vahva eläin, paras ja tavoiteltavin kaikista - eläin, joka tulee taivaasta”. On kuitenkin muistettava, että lehmä kantaa raskasta taakkaa ja sen pitää tehdä kovasti töitä. Niinpä yleisesti arvellaan, että lehmän vuodesta tulee kaikille viime vuotta työläämpi.

Vesipeikot visiitillä

2009-03-28T01:40:00.000-07:00

Vaikka maassa olikin vielä lunta ja jäätä, purjehtivat Vesipeikot vierailulle tutustumaan Ukkosiin ja karjaan. Kuten partiolippukunnan tunnelmaan sopi, oli paikalle saapunut joukko innostunut, kiinnostunut ja aina valmiina mitä silittelyyn tuli. Oli jälleen kerran hieno huomata, miten joskus aikuisia hivenen varauksella kulmien alta tiirailevat lehmät aivan sulivat rauhallisuuteen kymmenpäisen lapsijoukkion läheisyydessä. Olemme aikaisemminkin panneet merkille, etteivät lapset osaa jännittää tai pelätä eläimen - kookkaankin - läsnäollessa ja sama välittömyys tarttuu varsinkin kun kyseessä on lehmän kaltainen tarkka eläin. Tällä kertaa erikoismaininta menee Katielle, joka ei varmasti ole koskaan eläissään saanut silitystä kymmenenstä käsiparista samanaikaisesti. Ja mehän luulimme jo vastanneen kaikkiin kysymyksiin, kunnes rivistä kuului: "Voiko näillä ratsastaa?"

A Change is gonna come

2009-01-25T06:30:00.000-08:00

Tuo tammikuinen sunnuntaiaamu piti olla niitä ihan tavallisia Highland-kasvattajan aamuja, emojen katsastus, vettä ja heinää hiehoille ja se siitä. Emot olivat jälleen hajallaan kuin akanat tuulessa, lähimpänä Ailionora, joten sitä ensin tervehtimään. Mitä, mitä! Rouvan jalkojen juuressa näkyi ruskea möykky eli ehta vasikka; silmät suurina ja pää sauhuten aloin kuumeisesti laskea kuukausia taaksepäin, kun samalla hälytin isäntää puhelimitse paikalle. Perinteisesti Sean on siirretty pois lehmien luota kun nelisen viikkoa on kulunut ensimmäisen vasikan syntymästä, eikä kumpikaan meistä havainnut minkäänlaista säpinää. Keväällä tuohon aikaan laitumella käydään todella tiiviisti, oikeastaan sen ei olisi pitänyt olla mahdollista … mutta, mutta! Aipin edellinen vasikka Milis kuoli kahden viikon ikäisenä, ja ilmeisesti tämä tapahtuma on laukaissut hormonitoiminnan käyntiin vauhdilla. Näitä Highlandien aiheuttamia yllätyksiä vaan riittää, ja tottahan se on; vasikka lumisella laitumella.
Karjankasvattajien toimintakoneisto pärähti käyntiin; päätimme ottaa emon ja vasikan piharakennukseen vierihoitoon, sonnipojan tarmokkaan äänen voimalla sai se oitis suunnitellun soul-kevään kunniaksi nimen Solomon. Emo ja vasikka tuntuivat ensi hetkistä alkaen arvostavan yksiötään, ja paria ulkopiipahdusta lukuun ottamatta pitäytyivät tiiviisti sisätilassa. Illalla käydessämme vasikkaa ja emoa tervehtimässä, oli ilo katsella tulokkaan valpasta katsetta, ja kuunnella sitä herttaista jutustelua, jota kävivät keskenään.
Ja tänään, kun Solomon täyttää viikon, on se emonsa kanssa ollut jo pari päivää laumassa kirmaten ympäriinsä ja yrittäen sinnikkäästi tehdä tuttavuutta muiden rouvien kanssa. Kuten nimikaimansa laulaa: ”Just out of reach…”

Laitumen starat, osa 3: Sean am Prionnsa of Ukkonen

2009-01-15T11:26:00.001-08:00

Uljas siitossonnimme Sean of Ukkonen ( Isäntä, Iso Poika, Mörrimöykky jne.) on ensimmäinen tilallamme syntynyt vasikka eli saanut korvamerkin 001. Enteellistäkö? Seanin syntymä oli ikimuistoinen maaliskuun 4. päivän tai oikeammin illan tapahtuma. Pakkanen paukkui, kuu loi aavemaista loistoaan ja maa järisi; Linsay (tuo laitumen starana jo esitelty) olikin vastoin kaikkia odotuksia pyöräyttänyt vasikan ja vain vasta-aloittanut, valveutunut miespuolinen kasvattaja (=Jari) oli jäänyt miettimään, että jotenkin Linsay vaan oli ollut muutama tunti aikaisemmin erilainen. Kun sitten klo 22 korvilla tulimme paikalle, olikin näytelmä valmis. Seonaidilla oli kiima, ja sen tuottamat hormonit saivat neidon häätämään tuolloin vielä johtoportaan ulkopuolella olevan emon vasikan luota pois. Siinä sitten soittamaan Kallelle, koska apukäsiä tarvittiin. Emäntä keskittyi vasikan hierontaan kylmenevässä illassa pahnoilla, isäntä huolehti Seonaidia pois paikalta ja Kalle lypsi ternit. Toimme vasikan pressun päällä sisälle torppaan, ja sitten hieroimme tulokasta, ja yritimme ja lopulta onnistuimme saamaan hiukan terniä sisään. Jostain oli jäänyt muisto, että olimme nähneet emon nuolevan jälkikasvua tämän syödessä, ja sama peppuhieronta tepsi. Kaikkihan oli ensikertalaisen kokemaa. Johonkin aikaa yöstä uuvahdimme, mutta lepoa kesti vain hetken. Riemuksemme eteisestä alkoi kuulua jytinää, kun sonnipoika alkoi kavuta sinnikkäästi jaloilleen. Siinä sitten yö kuluikin, ja maitoa saimme vielä tuttipullosta sisään sujautettua. Aamuseitsemältä lähdimme hilaamaan pressun päällä poikaa emonsa luo. Se olikin temppu sinänsä; maidosta vahvistuneena ei makoilu pressun päällä tahtonut kiinnostaa. Siinä Jarin kanssa vetäessä mieleen pyrki ajatus, että Highlandin vasikoinnitko yleensä helppoja…Lisää riemua, sillä usean tunnin ero vasikastaan ei ollut vähentänyt Linsayn emo-ominaisuuksia. Siitä vaan sutena (voiko näin sanoa) vasikan luo, jonka työnsi tarmokkaasti läheiseen pajukkoon, ja niin hoitovastuu siirtyi sille jolle se kuuluikin. Seonaid oli myös menettänyt kiinnostukseen tulokkaaseen, joten enää odoteltiin eläinlääkärin kommenttia, joka illalla oli hätäpäissä kutsuttu tarkastamaan tilannetta. Hänen lakoninen kommentti oli, että onpa komea vasikka. Pakkaset jatkuivat kovina, mutta Linsayn supermaito teki tehtävänsä, ja Sean pomppi lumen pöllyessä ympäri laidunta.
Tapahtumasta eteenpäin onkin Seanin ura kulkenut kohti siitossonnin uraa. Onhan se aina ollut suurin ja komein, ja omaa vielä vahvan luonteen: rento kasvattajia kohtaan ja ah – niin huolehtivainen rouviinsa nähden. Vierailijat, jotka tulevat kasvattajien kanssa, katsastetaan tarkkaan.
Kun Sean tuodaan kesällä rouvien luo, on se näky sinänsä: maata kuopitaan, rintaa röyhistellään ja päästetään sitä aivan omaa ääntä, joka on emoille tarkoitettu. Siinä voi kasvattaja vain katsoa ja ihailla!

Talven tuomaa

2008-12-16T05:45:00.000-08:00

On jälleen riimukoulutusten aika! Kyseinen toimenpide palvelee karjankasvatuksessamme useaa tehtävää: emot saavat tarpeellisen hengähdystauon ennen seuraaavaa vasikointia, mahdolliset ei-toivotut liian aikaiset raskaudet ehkäistään erottamalla sonni- ja hiehovasikat toisistaan. Lisäksi, kaikkein tärkeimpänä, vasikka totutetaan kasvattajaan, ja käsittelyyn ( josta nimitys riimukoulutus l. rimppari.) Eläinten persoonallisuus tulee ilmi viimeistään tässä vaiheessa - vaikka kuinka tekisi kaiken samalla tavalla, niin joku panee pysyvästi hanttiin kiinniotoissa, jos ei muuten niin ainakin muodon vuoksi. Toisille taas homma on alusta alkaen selvä: ahaa riimu, joo päähän, sitten herkkuja, heinää ja vettä. Hyvä palvelu! Tänä vuonna touhun aloittivat Manu, Phelan (kyllä, juuri se Muksis-Phelan kesäkuun alusta) ja Germaine. Ja kuten aina, tälläkään kerralla ei vältytty desibelirajojen koettelemiselta: emot huusivat vasikoitaan, jotka auliisti ja kovaäänisesti vastasivat. Lisäksi joku kolmas osapuoli täytti mielellään mahdollisen hiljaisen hetken. Noh, sitä onneksi kesti vain tovin, ja nyt - vajaan viikon jälkeen ollaan jo ylimmät ystävykset. Seuraava ääni onkin tasainen kuivaheinän rouskutus, joka on musiikkia kasvattajan korville. Kun homma on sisäistetty, on aika palauttaa veijarit omiin laumoihinsa ja todeta: vasikka -aika on ohi, olet nyt nuori hieho/sonni. Onnea itsenäiseen elämään!

(Kuvassa isäntä ja Germaine)

Lihalla on kasvot

2008-10-31T03:29:00.000-07:00

Karjankasvattajan työssä on yhteen kysymykseen törmännyt erinomaisen usein: "Voitko syödä oman eläimesi lihaa?" Pystyn vastaamaan vain yhdellä tavalla: tiedän, millaista elämää on kasvattamani eläin saanut viettää, eli tiedän, mitä poskeeni pistän. Eläinten hyvinvointi on aihe, jota ei voi koskaan olla korostamatta. Kun Highland on saanut viettää elämäänsä vapaana laitumella kulkien ja valiten omat ruoka- ja lepohetkensä, puhutaan onnellisen naudan taipaleesta.
Eläin on mitä se syö, pätee selvänä nyrkkisääntönä. Highlandin ravintoa on karkea rehu, joka tarkoittaa talvikaudella heinän syömistä tuorerehupaaleista tai kuivaheinänä. Kevään tullen eläin laajentaa ravintonsa käsittämään kaikkea esiintulevaa vihreää: varvuista puiden lehtiin, ja kaikkea siltä väliltä. Jos eläin viettää kesäänsä merenrantalaitumella, tulee mukaan myös kaisla, joka on Highlandin herkkua. Monipuolinen ravinto näkyy lihan värissä, joka on hyvin tummaa. Väriin vaikuttaa myös eläimen liikkuminen vapaasti laitumellaan; veri pumppautuu lihaksistoon.
Kun käynnistyy päivä, jolloin työsuhde päättyy, kuljetetaan eläin omalla tutulla kuljetuskalustolla pienteurastamoon, jossa asianosaava henkilöstö hoitaa työnsä niin, että eläimelle tulee mahdollisimman vähän stressiä. Stressin välttäminen on tärkeää; sillä on suora yhteys lihan laatuun.
Lihan leikkuun suorittavat teurastamon vieressä sijaitsevan lihanleikkaamon ammattilaiset; samaan paikkaan jäävät arvo-osat (fileet ja paistit) raakakypsymään. Raakakypsytys kestää noin viisi viikkoa lähellä 0-astetta. Muut ruhon osat kuten niska, etuselkä, lapa, rinta ja jauheliha viedään suoraan elintarvikepakkaseen -20 asteeseen. Koko ketjun tärkeitä asioita ovat korkea hygieniataso ja valvotut olosuhteet, jotta herkuttelija saa parasta mahdollista pöytäänsä.
On siis aika tuoda tiettäväksi, että lihojen aatelia on saatavissa. Tiedustele lisää Pauliinalta!
Liha-aiheesta on tänä vuonna julkaistu Anu Partasen mainio Lihan himo -artikkeli Image-lehdessä (4/2008). Jutusta löytyy tiivistelmä lehden sivuilta www.image.fi

Hyvää Maailman Eläinten Päivää!

2008-10-04T00:57:00.000-07:00

Päivän teemaan sopii kerrottavaksi tapaus Africo, joka muistuttaa kaikkia pienten ja suurten eläinten kasvattajia huolenpidosta. Kuluvan viikon maanantaina ajoimme iltamyöhällä sonnilaitumen ohi, ja huomio kiintyi Africoon, parivuotiaaseen sonnipoikaan joka makasi laitumella kyljellään. Pojat aina silloin tällöin retkottavat aika rajuissakin asennoissa, mutta kaikki muut olivat tipotiessään, joten tilanne piti tarkistaa. Affe könysi hieman vaivalloisesti pystyyn ja piti vasenta etujalkaansa koholla eikä laskenut sille painoa, ja vasemman sarven kärki oli vääntynyt. Alkoi jo kuitenkin hämärtää, joten päätimme palata aamulla uudelleen peräkärryn kera.
Aamulla Africo oli samassa paikassa melko rauhattoman oloisena ja päätimme tarkistuttaa tilanteen eläinlääkärillä. Luita ei onneksi ollut murtunut, jäljet viittasivat joko sonnimittelöstä saatuihin vammoihin tai sellaisen yhteydessä sattuneeseen kaatumiseen. Särkylääke- ja turvotuspiikki, Affe kärryyn ja kotio tarkkailtavaksi. Poika söi ja joi ihan mukavasti, ja se alkoi silminnähden rauhoittua vaikkakin nilkutus oli aika pahannäköistä. Seuraavana päivänä voimia oli jo niin, ettei kakkospiikin antamisesta tullut mitään, ja niin ollen avasimmekin Africolle oman laidunlohkon, josta sen kävelyä on helppo seurata ja josta se voi aidan yli kurkistella rouvia.
Jalkavammat ovat kokemuksemme mukaan hankalia ja vaativat parantuakseen pitkän ajan - jos parantuvat sittenkään. Affea ei voi palauttaa sonnilaumaan puolikuntoisena, tai jalka on ensimmäisen riehaantumisen jälkeen uudelleen toimintakyvytön. Meidän on kuitenkin jossain välissä päätettävä kuinka tehdä: ottaako riski vai päättyykö Africon työsuhde vuoden etuajassa. Tarinan ydin on kuitenkin: kävi kuinka kävi, aina pitää yrittää ja antaa mahdollisuus.

Tarinan loppu: Africon työsuhde päättyi, sillä käveleminen huononi ja neljättä jalkaa ei sonni pystynyt käyttämään. Tarkempi tutkimus paljasti, että jalassa oli surkastumaa ja konttia ei olisi enää kuntoon saatu, joten tehty ratkaisu oli oikea.

Kotiinpaluun riemua

2008-09-29T01:57:00.000-07:00

Kesän päättymisen merkkejä on monia, mutta Ukkosten tilalla niistä varmin on kotilaitumelle palaavat emot. Osa emoistahan on viettänyt kesää merenrantalomailemassa Turussa, ja kun ruuan määrä alkaa vähetä, on aika hakea rouvat vasikoineen pois. Tämän vuoden hakureissu osoittautui oikein ajoitetuksi, sillä houkuttelu sujui keskimääräistä vaivattomammin. Suomeksi puettuna ei tarvinnut kuin hieman vilautella haisteltavaksi ja maisteltavaksi kuivaheinää, niin johan kirmattiin kiinniottohäkkiin. Viime vuoden kapinallinen eli Nessa sai kunniamaininnan, sillä suoraan vaan laitumelta riimuun ja kävelytys kuljetusautoon. Nessalle ei riimuttaminen ole koskaan ollut mieleistä, mutta liekö nyt käänne saavutettu.
Kotilaitumella odotti sitten kuningatar itse eli Linsay, ja vaikka Turun emojen johtajatar eli Dolina ottikin välien selvittelyt muiden kanssa kotosalla, riitti Liinukan suuntaan yksi vilkaisu ja arvojärjestys oli heidän välillä selvä. Valta pysyy seniorilla eli Linsaylla.
Mitä isot edellä sitä pienet perässä: Kennedyn ja Jowanin kohtaamisesta on kuvallinenkin todiste, ja hetken siinä tanner tömisi, kun sonnipojat kisailivat. Vaikka kuivaheinääkin saavat, on laiduntaminen edelleen iltapäivän ja alkuillan ohjelmanumerona, ja viimeisiä vihreitä nyhdetään laitumelta. Lähestyvää talvea vasten pitää tankata mahdollisimman monipuolisesti.

School's out

2008-08-24T04:05:00.000-07:00

…eli Karhusuon koulun 3. ja 4. luokka teki elokuisen ekskursion Ukkosten luokse. Juttelu eläimistä lasten kanssa on aina yhtä haastavaa ja toisaalta palkitsevaa; koululaisten kiinnostus on aitoa ja samalla on hyvä testata, kuinka hyvin ja tyhjentävästi eläimistä osaa puhua. Toki sukupuolierot tulivat välillä selvästi esiin, tyttöjä tuntui kiinnostavan nimet ja kuka on kenenkin äiti, poikia taas saako aidasta sähköiskun, jos sitä tökkii oksalla. Yllättävää oli, kuinka paljon kysymyksiä tuli teurastuksesta, eikä kukaan tuntunut panevan pahakseen suhteellisen korutonta kertomusta tapahtumien kulusta, joka todistanee näillä seuduilla olevan vielä käsitystä elävän eläimen ja syötävän ruoan suhteesta. Oli myös sykähdyttävää havaita, kuinka ehtymätön riemunlähde eläimen ruumiintoiminnot voivat olla.
Aina välillä myös mietityttää, kuka oikein katsoo ketä: kun eläimet olivat kohteliaasti esitelleet itseään parikymmentä minuuttia, kuin yhteisestä sopimuksesta kaikki kääntyivät ympäri tyyliin: ”Tämähän on jo nähty.”

Laitumen starat, osa 2: Ailionora of Ukkonen

2008-08-03T03:02:00.000-07:00

Tunnelma oli kuin vappuna Ullanlinnanmäellä konsanaan: haalarit päällä, yo-lakki päässä ja vihreää polvien alla. Tapahtumapaikka oli kuitenkin Säkylän Karhusuo, jossa parin päivän ikäinen hiehoneito Ailionora teki sitkeitä yrityksiä laajentaa reviiriään laitumen rajojen ulkopuolelle…
Jo syntyessään vapun alla 2001 teki hiehovasikka lähtemättömän vaikutuksen: otsassa olevat punertavat kiharat kuin permanentin jäljiltä ja se ääni. Se kantoi jo nuoresta iästä huolimatta kauas. Ja kun emonsa Biota ei ollut hiljaisimmasta päästä hänkään, niin laitumella kyllä riitti kakofoniaa.
Ailionoran ensimmäisen kesän bravuuri oli laitumella vierailijoiden kengännauhojen avaaminen; rohkeutta riitti tutustua uusiin ihmisiin. Myös kaikenlaiset kamerat viehättivät. Kun Ailionoran ensimmäisenä talvena tuli YLEn kuvausryhmä tekemään Pallo hallussa -juttua, meni hieho reippaasti kuvausvälineitä tutkimaan. Onneksi materiaali osoittautui HC:n kestäväksi.
Maisemanhoitotyön veteraaniksi neitoa on syytäkin kutsua; olihan hän Katien kanssa jo kesällä 2002 ao. duunia tekemässä. Ailionoran suhtautuminen kesälaitumille siirtoon ja niiltä pois onkin omaa luokkaansa. “Laitahan kasvattaja riimu päähän, jotta päästään lähtemään” tuntuu olevan ajatuksena. Ajatella, jos kaikki muutkin suhtautuisivat asiaan näin!
Ailionoran luottamus ja kiinteä suhde kasvattajiin osoittautui ensiarvoiseksi, kun ensimmäinen vasikointi koitti keväällä 2005. Eläinlääkärikin hämmästeli, että miten niin tuhannen mutkalla saattoikaan vasikka olla; no lopulta sonnivasikka saatiin ulos, ja ura emona saattoi käynnistyä.
Hyvänä emona on Ailionora siirtänyt eteenpäin luonnettaan - kaikki vasikat ovat osoittautuneet helpoiksi käsitellä, ja riimukoulutus on sujunut ongelmitta. Myös äänenkäytön voima on siirtynyt jälkikasvulle. Kaikkinensa hurmaava Ailionora on jäljittelemätön yksilö, jota ei voi verrata kehenkään muuhun. The one and only!

Harmin paikka

2008-07-06T03:34:00.000-07:00

Saimme Turun Katariinanlaaksosta soiton pe 4.7, ja tarkkaavainen mies kertoi olevansa huolissaan sonnista (Arth of Ukkonen), joka makasi maassa kyljellään pääsemättä ylös eikä reagoinut kosketukseen. Starttasimme kotoa kohti laidunta, ja automatkan aikana vastaanotetut puhelut kertoivat karua totuutta: Arth oli ottanut yhteen rajusti muiden sonnien kanssa (se on aina ollut jääräpäinen tappelupukari), ja jäänyt sen jälkeen niille sijoilleen. Päästyämme paikalle tilanne ei näyttänyt hyvältä, mutta paikalle saapuneiden lukuisten avustajien kanssa yritimme tehdä kaiken voitavamme. Arthia valeltiin vedellä, sitä juotettiin ja yritettiin joukolla kammeta pystyyn, mutta turhaan. Oli selvää, ettei se siitä enää nousisi, ja viimeiseksi tehtäväksi jäi hankkia paikalle eläinlääkäri hoitamaan lopetus. Arthin lopullinen kuolinsyy jäi valitettavasti hämärän peittoon, mutta laitumella on jo ollut sonnilauma useita vuosia, joten on selvää että kyse on yksittäistapauksesta.
Sanotaan, ettei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin, ja niin kävi tässäkin tapauksessa. Oli hienoa nähdä, että ympäristöstä löytyy uhrautuvaisia ja pystyviä ihmisiä, jota raatoivat Arth-paran eteen tunteja kesäisessä auringossa. Ukkoset suuresti kiittävät kaikkia auttajia, suuria ja pieniä, TESY:n tyttöjä ja naapuritilan nuortamiestä, joka kuljetti sonnimme asiallisesti pois.

Laitumen starat, osa 1: Linsay von Scaldi

2008-06-13T00:58:00.000-07:00

Linsay (aka. Liinukka, Kerberos, Kuningatar Itse, Blondi, Limppu, jne. ) avaa Laitumen starat -sarjan itseoikeutetusti. Tuo pirtsakka rouva (s. -98) on laumamme ehdoton ykköshahmo, Suomen Highland-emojen aatelia ja melkoinen persoona. Linsayn suhde meihin kasvattajiin on jo vuosien ajan pysynyt samalla tasolla eli heiluu siinä kulmien alta pälyilyn ja ylimielisen tuhahtelun maastossa. On tavallaan riemukasta aloittaa jokainen kohtaaminen kuin ensitapaamisesta, mutta ehkä joskus vähempi sarvien hemputtelu voisi olla paikallaan. Kyllähän Linsay aika ajoin suo meille kunnian harjata tai antaa herkkuja, mutta turha yrittää lähempää tuttavuutta. Eikä se suhtaudu välttämättä muuhun laumaan sen suuremalla sydämellisyydellä, hän määrää ja sillä selvä ja pois tieltä.

Linsay emona onkin täysin oma lukunsa - koska kaikki ylistyssanat ovat riittämättömiä, täytyisi varmaan säveltää sonaatti sen kunniaksi. Ensinnäkin vasikointi: kaiken tuhertamisen ja ähkimisen sijaan Liinukka etsii hyvä paikan, pyöräyttää vasun siihen hupsisheijaa ja sitten uusi tulokas ylös ja maidolle. Tästä hetkestä eteenpäin Linsayn elämä pyörii vain ja ainoastaan vasikan ympärillä. Totta kai muutkin emot katsovat jälkeläisensä perään, mutta Linsaylla on se pieni jokin, se pieni ylimääräinen kipinä, joka tekee siitä laumamme ykkösemon. Se voi olla maidon superlaatu - sen vasikat ovat aina isompia kuin muut, ehkä se on tyyli, jolla Linsay pesee vasikkaansa - niillä on aina laitumen puhtaimmat pyllyt. Tietenkin rouva johtajan vasikka pääsee emonsa kupeessa aina sinne minne haluaa.

Sanottakoon vaikka, että Linsay on laitumen Greta Garbo - saavuttamaton ja salaperäinen , mutta silti kiehtova ja vastustamaton.

Muksis !

2008-06-01T06:25:00.000-07:00

Niinpä niin, oli jälleen aika muiden eläinsiirtojen, eli hiehot ja osa emoista vasikoineen Ruissaloon. Kuten aina, olimme suunnitelleet siirrot huolella ja viimeisiä yksityiskohtia myöten - vahinko vain, että eläimet eivät tunnu suhtautuvan asioihin yhtä suurella perinpohjaisuudella. Ensi vuonna piirrän toimintakaavion näkyvästi pahviplakaatille ja esittelen sen eläimille viikkoa ennen toimenpiteitä.

Noh, kyllähän kuljetusautoon aiotuista eläimistä saatiin valtaosa, mutta kun viimeistä vietiin, niin sattui nk.haaveri. Phelan (kuvassa) oli päättänyt, että emosta viis, hänhän ei kyytiin lähde vaan oikaisee tästä rauta-aitojen välistä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Pahaksi onneksi Pauliina oli juuri sillä kohdalla, ja aidan hypätessä reilulla vauhdilla puoli metriä eteenpäin tärähti poikkirauta suoraan päin näköä. Viisi senttiä vasemmalle, ja klyyvari olisi ollut entinen, nyt selvittiin säikähdyksellä, turvotuksella ja roisin näköisellä kipeällä mustelmalla, joka sai Pauliinan muistuttamaan pandakarhua. Tilanteen uudelleenarvioinnin jälkeen vietiin Turkuun kuorma, ja sitten kyydistä jääneet yksilöt lasti kerrallaan omalla peräkärryllä. Enemmittä vahingoitta siirrot ovat nyt sonnia lukuunottamatta valmiit, ja Pursiseuran laitumella laiduntaa viisi lehmää ja kolme vasikkaa ( Myös Phelan ! ) ja Krottilan puolella viisi hiehoa. Kesä on täällä!

Onnea ManU (toivottaa Manu)!

2008-05-22T01:24:00.000-07:00

Tuplamestaruudesta Manchester Unitedia onnittelee nimikaima Manu of Ukkonen (Kuvassa emonsa Bhanna Dubhin kanssa) ja koko UHC:n väki

In Memoriam: Biota von Greenfield

2008-05-15T01:10:00.000-07:00

Maksimaalista hyötyä minimaalisella vaivalla, oli lause joka hyvin kuvasi yhtä karjankasvatuksemme kivijalkaa, Biotaa. (Tunnettiin myös mm. nimillä Mamma, Mummeli, Iso B ja Turnipsi, kuva kertoo miksi).

Biota saavutti kunnioittavan 13 vuoden iän, ja pyöräytti pieniä ja erinomaisesti kasvavia vasikoita, jotka omalta osaltaan jatkavat sukulinjaa esimerkillisesti. Myös vasikoinnissa Biota piti vankkumattoman linjansa: vasu pyöräytettiin aina ruokailutelineen viereen, ettei tarvinnut suotta askeltaa kauas appeen ääreltä. Ja kun vasikka halusi maitoa, se käveli aina emonsa luo eikä toisinpäin - mitä suotta hötkyilemään.

Ruoka maistui Biotalle aina erinomaisesti ja herkut myös muiden ämpäristä, mutta se oli kiltti lehmä, joka arvosti ihmistä ja rapsutusta. Rapsutuksen suhteen Mamma oli kyltymätön; ennätys oli tunti, jonka jälkeen ihminen käsi puuduksissa hellitti, mutta Mammalle olisi maittanut vielä.

Mamma nimettiin Mummeliksi, kun vasikkaa ei enää pyörähtanyt vuonna 2007. Saman vuoden aikana oli myös havaittavissa vanhuuden oireita, jotka erityisesti kesähelteellä toivat raskaan hengityksen kuuluviin. Menneen talven aikana Biota sai aikaan huolta ilmiömäisillä asennoillaan. Jättikokoinen kontiainen retkotti päätään paalitelineen alarautaa vastaan, ja oli kerrassaan hurjaa katsottavaa. Kaikesta alkoi tulla esiin loppusuoran tuntua, ja lopullinen päätös vanhuksen työsuhteen katkaisusta tuli, kun takajalat eivät oikein enää tahtoneet kantaa ja kulku oli tuskaista ja nilkuttavaa.Mummeli on poissa, mutta lukuisat jälkeläiset ja jälkeläisten jälkeläiset ilahduttavat. Lempeän luonteensa Biota on periyttänyt, ja hyvät geenit, sillä järjestäen on jälkikasvu komeaa katsottavaa.

Yhteisistä vuosista kiittäen.

Kesäduuni käynnistyy

2008-05-13T02:37:00.000-07:00

Kahdeksan sonnia saapui tänään Turun Rauvolan laitumelle. Sonnipoikien kesä kuluu kuten kuluvat muutkin vuodenajat eli syöden, leväten ja kisaillen. Syödessään eli laiduntaessaan kaunistavat samalla ympäröivää maisemaa: ryteikköjä menee matalaksi, kaislaa kulkeutuu poikien suuhun ja heinikon madaltuessa saa ihmissilmät uutta nähtävää. Poikien luonnonhoitoalue on rauhoitettu, ja ihmisten liikkuminen on rajattu merkityille poluille. Myös koirat on pidettävä laitumella kytkettynä. Rauvolan runsas lintulajisto saa pesimärauhan, kun alue säilytetään mahdollisimman koskemattomana. Kasvillisuuden ja eläinlajien monimuotoisuus ovat syitä, jotka ovat tehneet Rauvolan laitumesta suojellun Natura-alueen. Sonnipoikien tekemä työ laiduntamalla on luonnonsuojellullisesti arvokkaan alueen ylläpitoa estämällä sen umpeenkasvua. Toivotaan sonnipojille mitä antoisinta kesää ja nautitaan yhdessä työn aikaansaannoksista!

(Kuvassa Seumas, Africo ja Entellus )

Kiitos emot!

2008-04-28T00:50:00.000-07:00

Moiran Caisgin, Linsayn Germaine, Bhanna Dubhin Manu, Muirnen Jowan, Dolinan Phelan, Katien Kennedy ja Aingealagin Hera. Kevään 2008 vasikkakierros on päättynyt; sunnuntai-illan hiehoneito sai nimensä muinaistarustosta, sillä onhan jo Homeros sanonut Herasta, että tämä on lehmänkatseinen. Pienet karvaturrit vipeltävät pitkin laidunta, syövät minkä kerkiävät ja tietenkin nukkuvat. Syvässä unessa oleva vasikka onkin välillä hurja näky, ja vain luomien kevyt räpistely ja kylkien kohoilu erottaa sen viereisestä mättäästä. Illan tullen päivällä kerätty energia on tarpeen, kun kilpajuoksut ja peuhaus kavereiden kanssa alkaa. Emot seuraavat tapahtumaa kärsivällisesti, kunnes komentoäänellä (tai usealla sellaisella) kutsutaan oma napero luokse, ja koittaa iltapesun aika. Kasvattajien kasvoilla karehtii hymy heidän kulkiessa kotia kohden, jossa on aika nostaa Bowmore-malja emoille ja vasikoille. Slainte! (Vas. Phelan, Germaine, Jowan ja Kennedy ) ( Oik. Katie ja Kennedy ja Katien takana Jowanin peppu)

Uusia tuulia

2008-04-14T02:18:00.000-07:00

Kahdeksan vuotta on kulunut siitä, kun ensimmäiset neljä Highlandia tulivat tilallemme käyskentelemään. Helsingin kasvatit olivat menettäneet nautarodulle sydämensä jo vuosia aikaisemmin Skotlannissa. Karjankasvattajan tielle olemme jääneet, ja nyt on uljaita eläimiä jo yli 40. Ukkonen Highland Cattlen uudet tuulet pyyhkivät, kun huhtikuisena päivänä avautuvat omat sivumme internetiin. Kommentteja, palautetta, juttutoiveita otamme mielellämme vastaan. Kiiriköön viesti Highland-maailmasta kaikkialle!

(Kuvassa Aingealag, Muirne ja Nessa, of Ukkosia kaikki)

Valloittavaa (valvottavaa) vasikointia

2008-04-09T03:14:00.000-07:00

Yhdeksän kuukauden odotus on päättymässä: emo kiertää laidunta häntä mutkalla, asettuu välillä kyljelleen, nousee ylös ja taas eteenpäin. Lopulta koittaa hetki, jolloin jäädään paikalleen. Tarkkailu on tiivistä: sorkat tulevat näkyviin, lisää etujalkoja, vähitellen myös turvan kärki. Vaihe vaiheelta emo työntää mötikkää eteenpäin. Toiset emoista nousevat loppuvaiheeksi pystyyn, toiset jäävät kyljelleen. Yhtä kaikki lopputulos on sama: VASIKKA! Muutama hetki lepoa, ja sitten vaan pystyyn ja vasikkaa nuolemaan. Vasikka puhdistuu, verenkierto tehostuu ja emon ja vasikan yhteys muodostuu. Pikkuhiljaa napero alkaa tavoitella ylösnousua, jota emo lempein töytäisyin ja kannustusäänin edesauttaa, ja sitten koittaakin vasikan elämän kannalta ydinhetki: ternimaidon nauttiminen. Vasta-aineita, ravintoa - sanalla sanoen elämäneliksiiriä. Ja sitten koittaa valvonnan aika: emo valvoo ja vahtii, lauman muut jäsenet valvovat ja ihminen valvoo. Highland-emo on voimakkaasti vasikkaan kiintyvä lehmä, ja sen saa kokea kasvattajakin, joka haluaisi tulla uutta tulokasta tervehtimään, emon hönkäilyt tuntuvat niskassa, ja liikkeitä laitumella seurataan tarkkaan.

(Kuvassa Linsay von Scaldi ja Germaine of Ukkonen)