Käsitettävää käsittelyä

Asia, jota ei voi mitata senteillä, kiloilla tai euroilla saattaa olla monelle hankalasti hahmotettava, ja yksi sellainen on kasvatettavan highlandin kesyys ja sen merkitys. Valaistaan asiaa esimerkillä: laidunkausi on nyt hyvässä vauhdissa ja kaiken pitäisi jatkua mukavan seesteisenä vielä reipas tovi, mutta kuka sen tietää - sattuu jotain, joka vaatii puuttumista asiaan. Kun kiinniotettavaa eläintä sitten on jahdattu näännyksiin saakka eikä asia etene, herää varmaankin omassa mielessä kysymys. "Voisiko tämän tehdä helpommin?" Tietenkin voi.
Riimukoulutus on alusta asti ollut kiinteä ja yksi tärkeimmistä karjankasvatuksemme osa-alueista, asiaa on kirjoituksissamme sivuttu tuon tuostakin mutta otamme sen joka tapauksessa aina uudelleen puheeksi. Olisi virheellistä väittää, että kahden viikon riimuun totuttautuminen tekisi kaikesta onnea ja autuutta, eikä mitään ongelmia olisi. Osa karjastamme tykkää panna kapuloita rattaisiin jos ei muuten niin tavan vuoksi, kun taas valtaosa talttuu täysin suosiolla. Tärkeintä on kuitenkin, että jokaisen eläimen toimintamalli kiinniottotilanteessa on omanlaisensa, ja kun sen tietää, onnistuu ennakointi, säästyy aikaa ja mustelmilta vältytään.
Emme ole pitäneet tapana leimata vasikoita itseemme, vaan päinvastoin antaneet niiden kirmata villinä ja vapaina ihmistä karkuun ja hissun kissun totuttanut niitä kasvattajaan emon välityksellä. Kun emo on kesy ja hakeutuu harjattavaksi, tottuu vasikka ihmisen läsnäoloon. Emosta erottaminen on joka tapauksessa niin kova stressihetki, että siinä varhemmat kokemukset unohtuvat ainakin joksikin aikaa.
Tietenkin joku saattaisi kysyä, miksi nähdä vaivaa? Portit vaan auki kesälaitumelle, ja syksyllä samasta portista takaisin, eikä mitään kiinniottorumbaa koskaan eikä missään. Totuus on kuitenkin karumpi: highland on pitkäikäinen eläin, ja lähes täydellä varmuudella voidaan sanoa, että ainakin emoista jokainen joudutaan jossain välissä ottamaan kiinni. Käsi sydämellä: voitko vannoa, ettei juuri tuon, viisi kertaa vasikoineen lehmän, seuraava vasikka ole nurinpäin. Entäpä kolmevuotias sonni matkalla työsuhteen päättymiseen? Siinä saa kyytiä niin peräkärry, lasso ja isännän pöksyt sekä lihatyöntekijän kärsivällisyys ennen kuin kaikki on ohi.
Highlandin hurjuudesta liikkuu monenmoisia huhuja, ja huhuja niistä valtaosa aivan varmasti on. Jostakin ne kuitenkin ovat lähteneet liikkeelle, ja se herättää monenmoisia tuntemuksia. Kun katson omia eläimiäni, näen koko kaaren vasikasta emoksi tai lihasonniksi, rauhallisen eläimen jolla on persoona. Eihän eläimestä toki ystäväksi ole - sen kanssa ei käydä juomassa kahvikupposta eikä kerrota hauskoja juttuja, mutta hyvän työtoverin siitä voi saada, kun asiaan vähän paneutuu.

Luonnonhoitolaitumet esittäytyvät, osa 2

VAHONIEMI
Toukokuun lämmössä työstimme aitalinjan Vahoniemeen. Alue on ollut lähinnä heinämaana, mutta aivan historiallisesti paikka on entistä järveä. Järven muistona on hiekkaisia kohtia, ja hyvin moninainen kasvillisuus; heinämaana alue ei ole kummoinen, mutta laitumena mainio. Lehmät ja vasikat saapuivat laitumelle ensin, ja joitain viikkoja myöhemmin tuli Darren-sonni, jolle alkoi kolmevuotiaana ensimmäinen kesä siitostyössä.
Darrenin saapuminen näkyi lauman käyttäytymisessä välittömästi, sillä ryteiköt alkoivat saada kyytiä. On sitten pajua, koivua, vadelmapensaita - kaikkeen tartutaan kiinni. Ja mitä isot edellä sitä nuoriso perässä, joten vasikoidenkin ruokavalioon alkoi tulla jos mitä metsän antia. Toki myös heinän syöminen jatkuu...
Vahoniemessä on tavattu harvinaista ruskeaa kyytä, mutta sen enempää aitatöissä kuin kesän valvontakäynneillä ei tuota harvinaisuutta ole havaittu. Selittäneekö lukuisat muurahaispesät matelijan poissaolon? Sen sijaan valkohäntäkauriita on laitumella näkynyt useita, ja vaikka pääsääntöisesti eläin hyppii kepeästi aitalinjan yli, on myös lukuisia kertoja saanut korjaustöihin ryhtyä.
Laitumen ulkopuolella olevasta lähteestä virtaa vettä eläinten virkistykseksi, ja ennätyslämpimän ja sateettoman kesän johdosta onkin voimalla virrannut puro kutistunut aikalailla. Toistaiseksi on vesi kuitenkin riittänyt.Siinä missä Vihelän lauma on tiiviisti liikkunut vain pientä osaa laidunta, ovat Vahoniemen valtiaat hyörineet ja pyörineet laitumen eri kolkissa. Päivän lämpimimpään aikaan, jolloin eläimet pääsääntöisesti nukkuvat, onkin temppu sinänsä löytää ne. Sen verran hyvin kuusten alle varjoon piiloutuvat, ja niitä vasikoita saa todellakin etsiä...

Luonnonhoitolaitumet esittäytyvät, osa 1

VIHELÄ
Seanin lauma on jo toista kesää Säkylän Vihelässä laiduntyössä. Tämä Museovirastonkin huomioima alue on varsinainen luontoparatiisi, jossa on nähtävillä töyhtöhyyppiä, pikkutikkoja ja jopa harmaahaikara. Valtavasti löytyy myös mehiläisiä, ja ei ihme, sillä niin taajaan erilaiset kukat laitumella loistavat.
Niin tuo Museoviraston osuus: alueelta on löytynyt kivikautinen asuinpaikka, ja sieltä on poimittu muun muassa kivikirveen kappale. Varsin historian sävyttämä paikka siis kyseessä.
Seanin laumalle historialliset arvot ovat sivuseikka; jos rouvakolmikolta Ailionora, Muirne ja Dolina asiaa tiedustelee, lienee vetovoimaisin seikka laitumella (siis Seanin lisäksi!) olevan "kylpylä". Tämä ihmissilmiin enemmän tai vähemmän kuraiselta näyttävä vesiallas on paikka, josta rouvat varmimmin löytää, ja siellä seistään vatsa vettä viistäen. Yhdelle laumasta jää vasikoiden vahti, ja muut nautiskelevat veden annista. Hyvin luonnonmukainen menetelmä paarmojen torjuntaan, sillä saviset utareet eivät tuoksu niin voimakkaasti maidolle.
Vihelän laidun jakaantuu etelä- ja pohjoispuoliskoon, joiden väliin sijoittuu metsäisempi osuus, tänä vuonna on etelässä ollut voimakas apilakasvusto, ja pohjoisessa timoteipainotteisempi. Lieneekö apilan houkutus suurempi vai johtuuko seikka mainitusta "kylpylästä", mutta eteläpuolella on lauma enemmän aikaansa viettänyt.
Vihelän laidun on loistava esimerkki jo vuosia jatkuneesta luonnonhoitotyöstä; alue pysyy avoimena; sieltä löytyy lukuisia kasvi- ja eläinlajeja ja lauma viihtyy paikassa erinomaisesti. Se kotiutumisen vauhti, jolla naudat paikkaan asettuivat, oli merkillepantavaa. Aika lokakuulta toukokuun loppuun saattaa olla joillekin pitkä aika, mutta Vihelän porukka löysi kesäpaikkansa tunnelman hetkessä.

Kevätsiirrot alkaneet

Kesän tullen, suon sulaen,lätäköiden lämmitessä, kanervoien kukkiessa
työnnän lehmäni leholle, hatasarvet haavikolle,
missä pyy pesän pitävi, kana lapsen kasvattavi.
Metsän ukko halliparta, kummun kultainen kuningas,
tee tämä sula sovinto, kesärauha rapsakaamme
tänä Jeesuksen kesänä, Luojan suurena suvena.
Ohtoseni, lintuseni,annan rauha raavahille, sontareisille sovinto.
Kun sa kuulet karjan kellon, tunge pääsi turpehesen, työnnä kynsi karvoihisi,
jottei hampahat hajoaisi, eikä leuat lonkuaisi.
Neitsyt Maaria emonen, rakas äiti armollinen,
tule tänne tarvittaissa katsomahan karjoani,kesäisillä käytävillä.
Kun sä katsoit kartanossa, niinp' on katso karjamailla.
(Karjalan emännät)

Kymppi kasassa

Kuukausi sitten syntyi Linsayn Thaleia ja tänään oli vuorossa kevään viimeinen ja 10. vasikka eli Aingelagin Aglaia. Iorcall, Olier, Euphrosyne, Balfour, Duglasina, Eamon, ja Wynda syntyivät kaikki laitumelle, ja vaikka parin kanssa piti tehdä pientä ohjausta ruuan ääreen, sujui homma lähinnä valvonnan ja valvomisen merkeissä. Mutta viime perjantaina (eli sinä perinneperjantaina, josta edellisessä tekstissä kerrottiin) tärähti; vanha konkari Ailionora aloitti vasikoinnin aivan normaalilla rutiinilla iltapäivällä neljän korvilla. Kuka olisi arvannut, että palaisimme takaisin kotiin seuraavan kerran ilta yhdentoista korvilla?
Aipin vasikka oli kyllä komeasti etusorkat edellä tulossa, mutta pää olikin vinossa. Kun sitten erinäisten tuntien jälkeen saatiin kaveri ulos, oli jo sorkka antanut vihjettä - jättikokoinen vasikka huohotti laitumella. Onhan meille jo yli 60 vasikkaa syntynyt, joten tätä syntymäkokokokemusta on päässyt kertymään.Ja sitten kaksikko vierihoitoon pihalle, jossa emolehmä jatkoi vasikan puhdistusta, vaikka itse oli varmasti uupunut moisesta tuntien uurastuksesta. Lypsettiin ternit, ja vasikka pääsi maidon makuun, sillä ymmärrettävästi jättiläisen jalat olivat rajussa kunnossa kiskomisen jäljiltä, eikä kaveri jaksanut pysyä pystyssä. Seuraavana päivänä kävelyn harjoittelu alkoi omatoimisesti, ja erinäisten vinkkien jälkeen alkoi reitti maidon äärellekin löytyä. Yllätys ei ollut, että tälle vasulle lankesi nimi Grant!
Aingealag taas kuin tilannetta tasapainottaakseen hoiti vasikoinnin täysin omatoimisesti, ja nyt onkin aika toivottaa kaikki uudet vasikat mitä lämpimimmin tervetulleeksi, ja toivottaa terveyttää koko karjallemme. Slainthe!