Mielensätasoittajat

Taikka kyllä minä ehkä ensin mieleni hiukan pahoitin, kun sillä lailla laitumelta ovelasti kiinni nappasivat. Ennen kuin huomasinkaan, olin semmoisessa karjakärryssä, ja joku mies sujautti riimun päähän ennekuin ehti timoteita sanoa. Ja sitten pihaan ja häkkiin ja kyllä siinä sitten yritin hanttiin panna, mutta minkäs teet. Kun ei irti päässyt, niin äitiä avuksi huusin (ja kaikkia muitakin) mutta ei se tullut (eikä tullut muitakaan),
Sitten alettiin kantaa ruokaa eteen ja kuivikkeita alle ja vettäkin annettiin, vaikkei minulla vielä jano ollut ja ämpäri jännitti. Sitten ne tutut ihmiset tulivat ihan lähelle ja taas minua jännitti lisää ja peruutin, mutta enhän minä mihinkään päässyt. Masusta ja heiluvaisesta silittelivät ja rauhallisesti puhelivat, ja minusta se tuntui kovin mukavalta. Tuli sitten nälkä ja jano ja kun vatsa oli täysi kyhnytettiin vielä pepusta. Kun ei tämä sitten niin hirveää ollut herkesin huutamasta ja siinä oli kaverikin ihan vieressä. Yhdessä me tallusteltiin riimun päässä pihalla ja kovasti meitä kyhnyteltiin. Yritin minä vähän leikiksi lyödä ja sarvella pikkaisen pukkia, mutta ei ne siitä perustaneet.

Tai: "Mullikka seisoi nyt tarha-aidan takana, jäykkänä ja liikkumatonna. Jos ei olisi ollut niin sydämikkö, olisi ehkä itkenytkin, itkenyt kaikkia niitä vääryyksiä, joita hän tänä kesänä oli saanut kärsiä. Viime talven oli hän vielä ollut lasten kirjoissa vasikkanavetassa. Mutta kun kevät tuli ja karja laskettiin laitumelle, koroitettiin hänet täysikäisten joukkoon ja siirrettiin heidän kanssaan ulkometsään." Juhani Aho: Mullikka

Lisää valoa

...kuten eräs tunnettu kirjailija tokaisi kuolinvuoteellaan...
Kun taivaalta tulee vettä vaakasuoraan, pellot mustuvat kilpaa syysmielen kanssa ja pimeä yllättää aina liian aikaisin, tuohon lauseeseen on kieltämättä helppo yhtyä näin eloaan jatkavanakin. Olisi niin helppo käpertyä äreyteen, syyttää pieleen menneistä asioista kaikkia muita ja harmistua jokaisesta pienestä vastoinkäymisestä kevättä ja lämmittävää aurinkoa odotellessa.
Valo, lämpö ja hyvä mieli - kuten karjamme on meille opettanut - eivät kuitenkaan riipu ulkoisista asioista, vaan ne tulevat hyvästä mielestä ja siitä ilosta, jota kantturat jakavat ympärilleen. Tänään alkoi riimukoulutus, ja oli suorastaan liikuttavaa havaita, miten pihalaitumellamme talvea viettävät hiehot asiaan suhtautuivat. Vasikoiden hämmästellessä riimua ja sitä hieman tempoillessaan kaikki hiehot kertyivät lähiportille vaihtamaan kuulumisia ja aivan kuin rauhoittamaan tilannetta. Gladys(aka Mussukka, kuvassa) taisi kyllä olla hieman kateellinen, mutta jaksoi silti ammua äidillisesti.
Ja kun rämpii loskan halki lehmien puolelle, näkee keskenään peuhaavia vasikoita, emon vasikkaansa pesemässä tai yhtäkkiä kylkeen liimautuu rapsutusta kerjäävä lehmä. Silloin taas muistaa, että tässä touhussa on järkeä, ja paljon. Sekä pohtii, kumpi tässä oikein tarkkailee kumpaa?
Eläinten liiallinen ja turha inhimillistäminen on asia, jota kannattaa välttää, sonnit harvemmin pyytävät kahvikupposelle eikä Linsayn kanssa kerrota hilpeitä hiehovitsejä. Ihmisenä meillä on kuitenkin mahdollisuus laajempaan ajattelukantaan jossa jokainen eläin voidaan julistaa yksilöksi ja hei - niiden kanssa on pahuksen hauskaa.

Ollaan eläimiksi eli Katieta muistellen

Kuvassa Katie hoitaa vasikkaansa - tyynesti ja huolellisesti kuten aina
The Observer -lehdessä Pat Shipman toteaa, että ihminen oppi viestimään ja sosiaalisia taitoja seuratessaan, hyödyntäessään ja kesyttäessään eläimiä. Samalla ihminen oppi havaitsemaan, että myös muilla yksilöillä, jopa toisilla lajeilla on tarpeita.
Karjankasvattajan näkökulmasta asia tuntuu varsin selkeältä, ja jotenkin kun omista eläimistämme vasikka numero 2, eli Katie Bhanna of Ukkonen on kymmenen yhteistyövuoden jälkeen poistunut, moinen ajattelumalli vielä korostuu.
Eläinten kanssa touhutessa on selvää, etteivät ne ole täällä ikuisesti, joten kuolema on ennalta tiedossa ollut selviö. Silti pitkäikäisen emolehmän lähtö, vaikkakin kontrolloidusti, aina pikkaisen kirpaisee. Silloin on hyvä istahtaa alas ja muistella kaikkia niitä hienoja vasikointeja, vuosien varrella sattuneita kommelluksia sekä myös kaikkia pikkuharmeja, jotka kuuluvat asiaan. Ja kun niin tekee, tajuaa hyvin Shipmanin pointin: kun jaksaa yrittää, sitä todellakin oppii toinen toisiltaan - myös emolehmältä. Lisää voi lukea vaikkapa tekstistä 26.11.2009.
Katien sydän on lakannut lyömästä, mutta meidän sydämissämme se elää yhä.

Rauhallisuutta pohtimassa

11 kasvatusvuoteen mahtuu tarinoita ja tapahtumia. Lukuisat keskustelut eläimiin liittyen ovat ajatuksia herättäviä, ja antavat näkökulmaa omaan kasvatustyöhön. Taannoin ollut avoimien ovien päivä toi esiin kysymyksen, johon vastaaminen aina ilahduttaa: "Kuinka eläimemme ovatkaan niin rauhallisia?"
Monen laitumella kanssamme vierailevan ennakkohuolet liittyvät eläimien silmiinpistävään olemukseen eli sarviin. Tässä yhteydessä on olennaista mainita, että huoli on erityisesti vanhemmilla, jotka tuovat lapsiaan laumaa tervehtimään. Lähelle päästyämme, ja muutaman harjanvedon jälkeen tuleekin usein tuo kommentti rauhallisuudesta.
Rauhallisuus on eläimiin tullut kasvatuksen myötä: vasikka poimii valtavan määrän käyttäytymismalleja emoltaan, ja emon suhtautuessa tyynesti kasvattajiin, oppii vasikkakin toimimaan samoin. Aina kuitenkin pitää muistaa, että jokainen laumamme jäsen on yksilö, ja joukkoon mahtuu monenlaista kulkijaa. Tärkein asia on, että jokaisen eläimemme saa tarvittaessa kiinni. Eläimiä siirretään kesälaitumilta talvilaitumille ja takaisin. Emot tarvitsevat välillä apua vasikoinneissa. Ja pikkuhavereita tapahtuu, jolloin kiinniottoon täytyy turvautua. Näiden olennaisten asioiden pohjalta onkin itsestään selvää, että eläimen rauhallisuutta tuetaan kaikin keinoin. Ja eiköhän rauhallinen eläin myös kasvattajaansa rauhoita? Työteliään, kiireisen päivän päätteeksi ei ole mitään niin mukavaa kuin käyskennellä laitumella karjaansa rapsuttelemassa...

Parveiluja

Karhusuolla kesää viettävä minilaumamme on tuottanut riemua niin eläin- kun ihmiskunnallekin. Taannoin saimme usean päivän ajan todistaa lintuparven seikkailuista lehmien ja vasikoiden luona. Parvi pelmahti laitumelle, taaperteli päiväuniaan viettävien eläinten keskellä, ja kuten kuvasta näkyy, rohkaistuivat kiipeilemään selkään. Vasikkakaksikko oli aluksi tilanteesta hämmentynyt, ja nousi pystyyn, mutta kun emojen reaktio oli puhdas liikkumattomuus, vaihtoivat vasikatkin toimintamallia. Nautojen ympärillä pörräävät hyönteiset olivat mitä ilmeisimmin lintujen kohteena, ja niitä sitten nypittiin selkärankoja pitkin pomppien. Mikä symbioosi ja hyöty eri osapuolille.
Karhusuon kyläyhdistyksen kesätapahtuma toi taas vuorostaan ihmisiä parin tunnin ajaksi laidunvierailuille. Etukäteen mietimme lauman mahdollisia reaktioita, mutta niin vain jo tunnusomaiseksi noussut kommentti eläimistämme nousi taas esiin: kylläpä ovat rauhallisia. Katie seisoi liki pari tuntia aivan liikkumatta, kun isäntä ohjasi uusia ja taas uusia harjaajia paikalle. Muuta lauman jäsenet seurasivat tapahtumaa tyynesti sivusta. Pihalla muun rekvisiitan ääressä ollut emäntä sai kerta toisensa jälkeen todistella hymyileviä ilmeitä laitumelta palaajien kasvoilta. Ei liene ihme, että maanantaiaamuna Katie hieman haikeana katseli portista pihatielle: kyllä sitä rapsutusta olisi ottanut vielä lisää...