A Change is gonna come

Tuo tammikuinen sunnuntaiaamu piti olla niitä ihan tavallisia Highland-kasvattajan aamuja, emojen katsastus, vettä ja heinää hiehoille ja se siitä. Emot olivat jälleen hajallaan kuin akanat tuulessa, lähimpänä Ailionora, joten sitä ensin tervehtimään. Mitä, mitä! Rouvan jalkojen juuressa näkyi ruskea möykky eli ehta vasikka; silmät suurina ja pää sauhuten aloin kuumeisesti laskea kuukausia taaksepäin, kun samalla hälytin isäntää puhelimitse paikalle. Perinteisesti Sean on siirretty pois lehmien luota kun nelisen viikkoa on kulunut ensimmäisen vasikan syntymästä, eikä kumpikaan meistä havainnut minkäänlaista säpinää. Keväällä tuohon aikaan laitumella käydään todella tiiviisti, oikeastaan sen ei olisi pitänyt olla mahdollista … mutta, mutta! Aipin edellinen vasikka Milis kuoli kahden viikon ikäisenä, ja ilmeisesti tämä tapahtuma on laukaissut hormonitoiminnan käyntiin vauhdilla. Näitä Highlandien aiheuttamia yllätyksiä vaan riittää, ja tottahan se on; vasikka lumisella laitumella.
Karjankasvattajien toimintakoneisto pärähti käyntiin; päätimme ottaa emon ja vasikan piharakennukseen vierihoitoon, sonnipojan tarmokkaan äänen voimalla sai se oitis suunnitellun soul-kevään kunniaksi nimen Solomon. Emo ja vasikka tuntuivat ensi hetkistä alkaen arvostavan yksiötään, ja paria ulkopiipahdusta lukuun ottamatta pitäytyivät tiiviisti sisätilassa. Illalla käydessämme vasikkaa ja emoa tervehtimässä, oli ilo katsella tulokkaan valpasta katsetta, ja kuunnella sitä herttaista jutustelua, jota kävivät keskenään.
Ja tänään, kun Solomon täyttää viikon, on se emonsa kanssa ollut jo pari päivää laumassa kirmaten ympäriinsä ja yrittäen sinnikkäästi tehdä tuttavuutta muiden rouvien kanssa. Kuten nimikaimansa laulaa: ”Just out of reach…”

Laitumen starat, osa 3: Sean am Prionnsa of Ukkonen

Uljas siitossonnimme Sean of Ukkonen ( Isäntä, Iso Poika, Mörrimöykky jne.) on ensimmäinen tilallamme syntynyt vasikka eli saanut korvamerkin 001. Enteellistäkö? Seanin syntymä oli ikimuistoinen maaliskuun 4. päivän tai oikeammin illan tapahtuma. Pakkanen paukkui, kuu loi aavemaista loistoaan ja maa järisi; Linsay (tuo laitumen starana jo esitelty) olikin vastoin kaikkia odotuksia pyöräyttänyt vasikan ja vain vasta-aloittanut, valveutunut miespuolinen kasvattaja (=Jari) oli jäänyt miettimään, että jotenkin Linsay vaan oli ollut muutama tunti aikaisemmin erilainen. Kun sitten klo 22 korvilla tulimme paikalle, olikin näytelmä valmis. Seonaidilla oli kiima, ja sen tuottamat hormonit saivat neidon häätämään tuolloin vielä johtoportaan ulkopuolella olevan emon vasikan luota pois. Siinä sitten soittamaan Kallelle, koska apukäsiä tarvittiin. Emäntä keskittyi vasikan hierontaan kylmenevässä illassa pahnoilla, isäntä huolehti Seonaidia pois paikalta ja Kalle lypsi ternit. Toimme vasikan pressun päällä sisälle torppaan, ja sitten hieroimme tulokasta, ja yritimme ja lopulta onnistuimme saamaan hiukan terniä sisään. Jostain oli jäänyt muisto, että olimme nähneet emon nuolevan jälkikasvua tämän syödessä, ja sama peppuhieronta tepsi. Kaikkihan oli ensikertalaisen kokemaa. Johonkin aikaa yöstä uuvahdimme, mutta lepoa kesti vain hetken. Riemuksemme eteisestä alkoi kuulua jytinää, kun sonnipoika alkoi kavuta sinnikkäästi jaloilleen. Siinä sitten yö kuluikin, ja maitoa saimme vielä tuttipullosta sisään sujautettua. Aamuseitsemältä lähdimme hilaamaan pressun päällä poikaa emonsa luo. Se olikin temppu sinänsä; maidosta vahvistuneena ei makoilu pressun päällä tahtonut kiinnostaa. Siinä Jarin kanssa vetäessä mieleen pyrki ajatus, että Highlandin vasikoinnitko yleensä helppoja…Lisää riemua, sillä usean tunnin ero vasikastaan ei ollut vähentänyt Linsayn emo-ominaisuuksia. Siitä vaan sutena (voiko näin sanoa) vasikan luo, jonka työnsi tarmokkaasti läheiseen pajukkoon, ja niin hoitovastuu siirtyi sille jolle se kuuluikin. Seonaid oli myös menettänyt kiinnostukseen tulokkaaseen, joten enää odoteltiin eläinlääkärin kommenttia, joka illalla oli hätäpäissä kutsuttu tarkastamaan tilannetta. Hänen lakoninen kommentti oli, että onpa komea vasikka. Pakkaset jatkuivat kovina, mutta Linsayn supermaito teki tehtävänsä, ja Sean pomppi lumen pöllyessä ympäri laidunta.
Tapahtumasta eteenpäin onkin Seanin ura kulkenut kohti siitossonnin uraa. Onhan se aina ollut suurin ja komein, ja omaa vielä vahvan luonteen: rento kasvattajia kohtaan ja ah – niin huolehtivainen rouviinsa nähden. Vierailijat, jotka tulevat kasvattajien kanssa, katsastetaan tarkkaan.
Kun Sean tuodaan kesällä rouvien luo, on se näky sinänsä: maata kuopitaan, rintaa röyhistellään ja päästetään sitä aivan omaa ääntä, joka on emoille tarkoitettu. Siinä voi kasvattaja vain katsoa ja ihailla!

Talven tuomaa

On jälleen riimukoulutusten aika! Kyseinen toimenpide palvelee karjankasvatuksessamme useaa tehtävää: emot saavat tarpeellisen hengähdystauon ennen seuraaavaa vasikointia, mahdolliset ei-toivotut liian aikaiset raskaudet ehkäistään erottamalla sonni- ja hiehovasikat toisistaan. Lisäksi, kaikkein tärkeimpänä, vasikka totutetaan kasvattajaan, ja käsittelyyn ( josta nimitys riimukoulutus l. rimppari.) Eläinten persoonallisuus tulee ilmi viimeistään tässä vaiheessa - vaikka kuinka tekisi kaiken samalla tavalla, niin joku panee pysyvästi hanttiin kiinniotoissa, jos ei muuten niin ainakin muodon vuoksi. Toisille taas homma on alusta alkaen selvä: ahaa riimu, joo päähän, sitten herkkuja, heinää ja vettä. Hyvä palvelu! Tänä vuonna touhun aloittivat Manu, Phelan (kyllä, juuri se Muksis-Phelan kesäkuun alusta) ja Germaine. Ja kuten aina, tälläkään kerralla ei vältytty desibelirajojen koettelemiselta: emot huusivat vasikoitaan, jotka auliisti ja kovaäänisesti vastasivat. Lisäksi joku kolmas osapuoli täytti mielellään mahdollisen hiljaisen hetken. Noh, sitä onneksi kesti vain tovin, ja nyt - vajaan viikon jälkeen ollaan jo ylimmät ystävykset. Seuraava ääni onkin tasainen kuivaheinän rouskutus, joka on musiikkia kasvattajan korville. Kun homma on sisäistetty, on aika palauttaa veijarit omiin laumoihinsa ja todeta: vasikka -aika on ohi, olet nyt nuori hieho/sonni. Onnea itsenäiseen elämään!

(Kuvassa isäntä ja Germaine)

Lihalla on kasvot

Karjankasvattajan työssä on yhteen kysymykseen törmännyt erinomaisen usein: "Voitko syödä oman eläimesi lihaa?" Pystyn vastaamaan vain yhdellä tavalla: tiedän, millaista elämää on kasvattamani eläin saanut viettää, eli tiedän, mitä poskeeni pistän. Eläinten hyvinvointi on aihe, jota ei voi koskaan olla korostamatta. Kun Highland on saanut viettää elämäänsä vapaana laitumella kulkien ja valiten omat ruoka- ja lepohetkensä, puhutaan onnellisen naudan taipaleesta.
Eläin on mitä se syö, pätee selvänä nyrkkisääntönä. Highlandin ravintoa on karkea rehu, joka tarkoittaa talvikaudella heinän syömistä tuorerehupaaleista tai kuivaheinänä. Kevään tullen eläin laajentaa ravintonsa käsittämään kaikkea esiintulevaa vihreää: varvuista puiden lehtiin, ja kaikkea siltä väliltä. Jos eläin viettää kesäänsä merenrantalaitumella, tulee mukaan myös kaisla, joka on Highlandin herkkua. Monipuolinen ravinto näkyy lihan värissä, joka on hyvin tummaa. Väriin vaikuttaa myös eläimen liikkuminen vapaasti laitumellaan; veri pumppautuu lihaksistoon.
Kun käynnistyy päivä, jolloin työsuhde päättyy, kuljetetaan eläin omalla tutulla kuljetuskalustolla pienteurastamoon, jossa asianosaava henkilöstö hoitaa työnsä niin, että eläimelle tulee mahdollisimman vähän stressiä. Stressin välttäminen on tärkeää; sillä on suora yhteys lihan laatuun.
Lihan leikkuun suorittavat teurastamon vieressä sijaitsevan lihanleikkaamon ammattilaiset; samaan paikkaan jäävät arvo-osat (fileet ja paistit) raakakypsymään. Raakakypsytys kestää noin viisi viikkoa lähellä 0-astetta. Muut ruhon osat kuten niska, etuselkä, lapa, rinta ja jauheliha viedään suoraan elintarvikepakkaseen -20 asteeseen. Koko ketjun tärkeitä asioita ovat korkea hygieniataso ja valvotut olosuhteet, jotta herkuttelija saa parasta mahdollista pöytäänsä.
On siis aika tuoda tiettäväksi, että lihojen aatelia on saatavissa. Tiedustele lisää Pauliinalta!
Liha-aiheesta on tänä vuonna julkaistu Anu Partasen mainio Lihan himo -artikkeli Image-lehdessä (4/2008). Jutusta löytyy tiivistelmä lehden sivuilta www.image.fi

Hyvää Maailman Eläinten Päivää!

Päivän teemaan sopii kerrottavaksi tapaus Africo, joka muistuttaa kaikkia pienten ja suurten eläinten kasvattajia huolenpidosta. Kuluvan viikon maanantaina ajoimme iltamyöhällä sonnilaitumen ohi, ja huomio kiintyi Africoon, parivuotiaaseen sonnipoikaan joka makasi laitumella kyljellään. Pojat aina silloin tällöin retkottavat aika rajuissakin asennoissa, mutta kaikki muut olivat tipotiessään, joten tilanne piti tarkistaa. Affe könysi hieman vaivalloisesti pystyyn ja piti vasenta etujalkaansa koholla eikä laskenut sille painoa, ja vasemman sarven kärki oli vääntynyt. Alkoi jo kuitenkin hämärtää, joten päätimme palata aamulla uudelleen peräkärryn kera.
Aamulla Africo oli samassa paikassa melko rauhattoman oloisena ja päätimme tarkistuttaa tilanteen eläinlääkärillä. Luita ei onneksi ollut murtunut, jäljet viittasivat joko sonnimittelöstä saatuihin vammoihin tai sellaisen yhteydessä sattuneeseen kaatumiseen. Särkylääke- ja turvotuspiikki, Affe kärryyn ja kotio tarkkailtavaksi. Poika söi ja joi ihan mukavasti, ja se alkoi silminnähden rauhoittua vaikkakin nilkutus oli aika pahannäköistä. Seuraavana päivänä voimia oli jo niin, ettei kakkospiikin antamisesta tullut mitään, ja niin ollen avasimmekin Africolle oman laidunlohkon, josta sen kävelyä on helppo seurata ja josta se voi aidan yli kurkistella rouvia.
Jalkavammat ovat kokemuksemme mukaan hankalia ja vaativat parantuakseen pitkän ajan - jos parantuvat sittenkään. Affea ei voi palauttaa sonnilaumaan puolikuntoisena, tai jalka on ensimmäisen riehaantumisen jälkeen uudelleen toimintakyvytön. Meidän on kuitenkin jossain välissä päätettävä kuinka tehdä: ottaako riski vai päättyykö Africon työsuhde vuoden etuajassa. Tarinan ydin on kuitenkin: kävi kuinka kävi, aina pitää yrittää ja antaa mahdollisuus.

Tarinan loppu: Africon työsuhde päättyi, sillä käveleminen huononi ja neljättä jalkaa ei sonni pystynyt käyttämään. Tarkempi tutkimus paljasti, että jalassa oli surkastumaa ja konttia ei olisi enää kuntoon saatu, joten tehty ratkaisu oli oikea.