Kuninkaallisten lehmien ennustus - lehmäuutisia Kambodzhasta

Vierailevana kynäilijänä Sipsu Pietilä
Kylvökauden alussa toukokuussa vietettävä kuninkaallinen kyntöjuhla on Kambodzhassa yksi vuoden tärkeimmistä seremonioista, johon myös kuningas osallistuu. Kyntöseremonian pääosassa ovat kuninkaalliset lehmät, joiden tehtävänä on ennustaa tulevan vuoden sato.
Tähän tehtävään valitut valioyksilöt ovat kuninkaallisia kotieläimiä, joiden herkkää makuaistia ja ennustustaitoa ylläpidetään erikseen niitä varten palkattujen karjankasvattajien hellässä huomassa. Näiden pyhien lehmien väriä kuvataan taivaansiniseksi ja sarvien on oltava identtiset muodoltaan, kaartuen aavistuksen eteenpäin kärjet kohti taivasta.
Seremoniapaikkana on pääkaupunki Phnom Penh ja kansallismuseon edustalla oleva puisto, jonka lehmät ensin kiertävät kolme kertaa parivankkureissa kyntäen musiikin soidessa taustalla. Tämän jälkeen on vuorossa tilaisuuden kohokohta, jota yleisö keskittyy seuraamaan täyden hiljaisuuden vallitessa.
Puiston keskelle on asetettu riviin seitsemän hopeavatia, joilla on tarjolla riisiä, papuja, maissia, sesaminsiemeniä, tuoretta ruohoa, vettä ja viiniä. Pyhistä lehmistä kaksi ohjataan vatien äärelle ja ne saavat itse valita mieluiset maisteltavat ilman, että niitä ohjataan minkään tietyn vadin luo. Lehmien valitsema ruoka ja juoma kertoo, mitä tulevana vuonna on odotettavissa.
Tänä vuonna kuninkaalliset lehmät valitsivat tarjolla olleista herkuista pavut ja maissin. Muihin vateihin ne eivät koskeneet. Odotettavissa on siten hyvät papu- ja maissisadot, mutta huono vuosi riisinviljelijöille. Ruohon syöminen olisi ennustanut karjatauteja, veden juominen tulvia ja viinin juominen levottomuutta ja rikollisuutta. Niinpä viljelijät suhtautuivat ennustukseen varovaisen myönteisesti.
Maatalousministeri viittasi kintaalla koko seremonialle. Hänen mielestään lehmien ennustuksella ei ole mitään tekemistä tulevan sadon kanssa, vaan se riippuu täysin ihmisten työmäärästä ja sateiden määrästä. Hän joutui kuitenkin myöntämään, että viime vuonna kuninkaallisten lehmien ennustus osui nappiin.Kyntöseremonian merkitys korostuu tänä vuonna erityisesti, sillä kuluva vuosi on täkäläisessä kalenterissa lehmän vuosi. Siitä on ennustettu taloudellisesti haastavaa, mutta toisaalta myös aiempaa rotan vuotta turvallisempaa ja onnellisempaa, sillä ”lehmä on vahva eläin, paras ja tavoiteltavin kaikista - eläin, joka tulee taivaasta”. On kuitenkin muistettava, että lehmä kantaa raskasta taakkaa ja sen pitää tehdä kovasti töitä. Niinpä yleisesti arvellaan, että lehmän vuodesta tulee kaikille viime vuotta työläämpi.

Vesipeikot visiitillä

Vaikka maassa olikin vielä lunta ja jäätä, purjehtivat Vesipeikot vierailulle tutustumaan Ukkosiin ja karjaan. Kuten partiolippukunnan tunnelmaan sopi, oli paikalle saapunut joukko innostunut, kiinnostunut ja aina valmiina mitä silittelyyn tuli. Oli jälleen kerran hieno huomata, miten joskus aikuisia hivenen varauksella kulmien alta tiirailevat lehmät aivan sulivat rauhallisuuteen kymmenpäisen lapsijoukkion läheisyydessä. Olemme aikaisemminkin panneet merkille, etteivät lapset osaa jännittää tai pelätä eläimen - kookkaankin - läsnäollessa ja sama välittömyys tarttuu varsinkin kun kyseessä on lehmän kaltainen tarkka eläin. Tällä kertaa erikoismaininta menee Katielle, joka ei varmasti ole koskaan eläissään saanut silitystä kymmenenstä käsiparista samanaikaisesti. Ja mehän luulimme jo vastanneen kaikkiin kysymyksiin, kunnes rivistä kuului: "Voiko näillä ratsastaa?"

A Change is gonna come

Tuo tammikuinen sunnuntaiaamu piti olla niitä ihan tavallisia Highland-kasvattajan aamuja, emojen katsastus, vettä ja heinää hiehoille ja se siitä. Emot olivat jälleen hajallaan kuin akanat tuulessa, lähimpänä Ailionora, joten sitä ensin tervehtimään. Mitä, mitä! Rouvan jalkojen juuressa näkyi ruskea möykky eli ehta vasikka; silmät suurina ja pää sauhuten aloin kuumeisesti laskea kuukausia taaksepäin, kun samalla hälytin isäntää puhelimitse paikalle. Perinteisesti Sean on siirretty pois lehmien luota kun nelisen viikkoa on kulunut ensimmäisen vasikan syntymästä, eikä kumpikaan meistä havainnut minkäänlaista säpinää. Keväällä tuohon aikaan laitumella käydään todella tiiviisti, oikeastaan sen ei olisi pitänyt olla mahdollista … mutta, mutta! Aipin edellinen vasikka Milis kuoli kahden viikon ikäisenä, ja ilmeisesti tämä tapahtuma on laukaissut hormonitoiminnan käyntiin vauhdilla. Näitä Highlandien aiheuttamia yllätyksiä vaan riittää, ja tottahan se on; vasikka lumisella laitumella.
Karjankasvattajien toimintakoneisto pärähti käyntiin; päätimme ottaa emon ja vasikan piharakennukseen vierihoitoon, sonnipojan tarmokkaan äänen voimalla sai se oitis suunnitellun soul-kevään kunniaksi nimen Solomon. Emo ja vasikka tuntuivat ensi hetkistä alkaen arvostavan yksiötään, ja paria ulkopiipahdusta lukuun ottamatta pitäytyivät tiiviisti sisätilassa. Illalla käydessämme vasikkaa ja emoa tervehtimässä, oli ilo katsella tulokkaan valpasta katsetta, ja kuunnella sitä herttaista jutustelua, jota kävivät keskenään.
Ja tänään, kun Solomon täyttää viikon, on se emonsa kanssa ollut jo pari päivää laumassa kirmaten ympäriinsä ja yrittäen sinnikkäästi tehdä tuttavuutta muiden rouvien kanssa. Kuten nimikaimansa laulaa: ”Just out of reach…”

Laitumen starat, osa 3: Sean am Prionnsa of Ukkonen

Uljas siitossonnimme Sean of Ukkonen ( Isäntä, Iso Poika, Mörrimöykky jne.) on ensimmäinen tilallamme syntynyt vasikka eli saanut korvamerkin 001. Enteellistäkö? Seanin syntymä oli ikimuistoinen maaliskuun 4. päivän tai oikeammin illan tapahtuma. Pakkanen paukkui, kuu loi aavemaista loistoaan ja maa järisi; Linsay (tuo laitumen starana jo esitelty) olikin vastoin kaikkia odotuksia pyöräyttänyt vasikan ja vain vasta-aloittanut, valveutunut miespuolinen kasvattaja (=Jari) oli jäänyt miettimään, että jotenkin Linsay vaan oli ollut muutama tunti aikaisemmin erilainen. Kun sitten klo 22 korvilla tulimme paikalle, olikin näytelmä valmis. Seonaidilla oli kiima, ja sen tuottamat hormonit saivat neidon häätämään tuolloin vielä johtoportaan ulkopuolella olevan emon vasikan luota pois. Siinä sitten soittamaan Kallelle, koska apukäsiä tarvittiin. Emäntä keskittyi vasikan hierontaan kylmenevässä illassa pahnoilla, isäntä huolehti Seonaidia pois paikalta ja Kalle lypsi ternit. Toimme vasikan pressun päällä sisälle torppaan, ja sitten hieroimme tulokasta, ja yritimme ja lopulta onnistuimme saamaan hiukan terniä sisään. Jostain oli jäänyt muisto, että olimme nähneet emon nuolevan jälkikasvua tämän syödessä, ja sama peppuhieronta tepsi. Kaikkihan oli ensikertalaisen kokemaa. Johonkin aikaa yöstä uuvahdimme, mutta lepoa kesti vain hetken. Riemuksemme eteisestä alkoi kuulua jytinää, kun sonnipoika alkoi kavuta sinnikkäästi jaloilleen. Siinä sitten yö kuluikin, ja maitoa saimme vielä tuttipullosta sisään sujautettua. Aamuseitsemältä lähdimme hilaamaan pressun päällä poikaa emonsa luo. Se olikin temppu sinänsä; maidosta vahvistuneena ei makoilu pressun päällä tahtonut kiinnostaa. Siinä Jarin kanssa vetäessä mieleen pyrki ajatus, että Highlandin vasikoinnitko yleensä helppoja…Lisää riemua, sillä usean tunnin ero vasikastaan ei ollut vähentänyt Linsayn emo-ominaisuuksia. Siitä vaan sutena (voiko näin sanoa) vasikan luo, jonka työnsi tarmokkaasti läheiseen pajukkoon, ja niin hoitovastuu siirtyi sille jolle se kuuluikin. Seonaid oli myös menettänyt kiinnostukseen tulokkaaseen, joten enää odoteltiin eläinlääkärin kommenttia, joka illalla oli hätäpäissä kutsuttu tarkastamaan tilannetta. Hänen lakoninen kommentti oli, että onpa komea vasikka. Pakkaset jatkuivat kovina, mutta Linsayn supermaito teki tehtävänsä, ja Sean pomppi lumen pöllyessä ympäri laidunta.
Tapahtumasta eteenpäin onkin Seanin ura kulkenut kohti siitossonnin uraa. Onhan se aina ollut suurin ja komein, ja omaa vielä vahvan luonteen: rento kasvattajia kohtaan ja ah – niin huolehtivainen rouviinsa nähden. Vierailijat, jotka tulevat kasvattajien kanssa, katsastetaan tarkkaan.
Kun Sean tuodaan kesällä rouvien luo, on se näky sinänsä: maata kuopitaan, rintaa röyhistellään ja päästetään sitä aivan omaa ääntä, joka on emoille tarkoitettu. Siinä voi kasvattaja vain katsoa ja ihailla!

Talven tuomaa

On jälleen riimukoulutusten aika! Kyseinen toimenpide palvelee karjankasvatuksessamme useaa tehtävää: emot saavat tarpeellisen hengähdystauon ennen seuraaavaa vasikointia, mahdolliset ei-toivotut liian aikaiset raskaudet ehkäistään erottamalla sonni- ja hiehovasikat toisistaan. Lisäksi, kaikkein tärkeimpänä, vasikka totutetaan kasvattajaan, ja käsittelyyn ( josta nimitys riimukoulutus l. rimppari.) Eläinten persoonallisuus tulee ilmi viimeistään tässä vaiheessa - vaikka kuinka tekisi kaiken samalla tavalla, niin joku panee pysyvästi hanttiin kiinniotoissa, jos ei muuten niin ainakin muodon vuoksi. Toisille taas homma on alusta alkaen selvä: ahaa riimu, joo päähän, sitten herkkuja, heinää ja vettä. Hyvä palvelu! Tänä vuonna touhun aloittivat Manu, Phelan (kyllä, juuri se Muksis-Phelan kesäkuun alusta) ja Germaine. Ja kuten aina, tälläkään kerralla ei vältytty desibelirajojen koettelemiselta: emot huusivat vasikoitaan, jotka auliisti ja kovaäänisesti vastasivat. Lisäksi joku kolmas osapuoli täytti mielellään mahdollisen hiljaisen hetken. Noh, sitä onneksi kesti vain tovin, ja nyt - vajaan viikon jälkeen ollaan jo ylimmät ystävykset. Seuraava ääni onkin tasainen kuivaheinän rouskutus, joka on musiikkia kasvattajan korville. Kun homma on sisäistetty, on aika palauttaa veijarit omiin laumoihinsa ja todeta: vasikka -aika on ohi, olet nyt nuori hieho/sonni. Onnea itsenäiseen elämään!

(Kuvassa isäntä ja Germaine)