Riimukoulutushiehotukihenkilö

(Kuva:H.Westergård)

  Sitä aina toivoo, että vasikat syntyisivät sievään nippuun eli ainakin kalenterista katsottuna lähellä toisiaan. Näin sen takia, ettei tarvitsisi koko kevättä valvoa öitä ja riimukoulutusvaiheen saisi kulkemaan tasaiseen putkeen. Aina kuitenkaan ei käy kuin Strömsössä, ja tänä vuonna reilusti muiden jälkeen syntynyt Gilda sai mietintämyssyn sauhuamaan.

Riimukoulutettava se on, siitä ei tingitä - toisaalta meillä joku vuosi taapäin oli sonnipoika yksinään ja vaikka siitä tuli kesy, huusi se kavereiden perään päivät läpeensä. Kokeilkaamme jotain uutta, päättivät kasvattajat ja valikoivat Gildan seuraksi isosisko Gladysin, jonka omasta erottelusta oli jo vierähtänyt kolme vuotta, mutta kaikista käsillä saatavista vaihtoehdoista se oli edelleen kaikkein kesyin. Laskimme sen varaan, että vasikka ottaisi kesymmästä mallia (ja toivoimme olevamme oikeassa.)

Pikkuisen toki jännitti, kuinka eläin, joka on ollut kiinni ainoastaan siirtojen ajan, suhtautuu reiluun viikkoon riimussa. Jos aikuista eläintä on aiemmin pidetty pihassa lääkinnän tai vasikoinnin takia, on se kuitenkin saanut paarustella häkissä vapaana, mutta toisaalta: miten asia selviäisi paitsi kokeilemalla?

Ihan ensi hetkillä Gladys oli jopa pikkusiskoaan hermostuneempi, tempoi ja kaula pitkällä etsiskeli muita ja piti ilmeisesti myös silmällä vierasta ympäristöään. Tarmokas rapsuttaminen ja reilu ruokatarjonta rauhoittivat hiehorouvan tuota pikaa ja mikäs siinä kun kaikki kannetaan eteen ja vielä hyvänä pidetään.

Rauhoittava vaikutus levisi myös Gildaan, ja voimme vuosien kokemuksella todeta, ettei yksikään vasikka ole tyyntynyt niin nopeasti. Gilda käveli riimussa nätisti, antoi rapsuttaa ja kupsuttaa heti alusta alkaen, eikä ollut oikeastaan moksiskaan koko jutusta. Paitsi jos Gladys katosi näköpiiristä, niin jo iski harmistus.

Kun kaksikko sitten päästettiin takaisin laitumelle, niin kaikki meni todella rauhallisesti, kunnes koitti riimujen irrottamisen hetki. Tällöin ilmeisesti vapauden kaipuu iski rintaan, ja riimut saatiin hädin tuskin päästä, kun kirmattiin riemuissaan... viidentoista metrin päähän juoma-automaatille.

Eli kiitti ja morjens!

Muutoksen tuulet

Liki yhdessä yössä iski talvi hurjien tuulien saattelemana, ja kuten kuvaan sopii paukkupakkasten muodossa. Elohopea on painunut reilusti 20 miinusasteen puolelle, ja nyt keikutaan 15 pakkasasteen tietämillä. Kurakauden voi siis melkein julistaa päättyneeksi, vaikka aivan kaikki laidunalueet eivät vielä olekaan kokonaan jäätyneet. Kun tästä kosteasta säästä on jaksanut kertyä omakohtaista kokemusta, voi myös tueksi kertoa faktaa eli Suomen top3 sateisimmat vuodet 50 vuoden aikana ovat 1962, 1981 ja 2012. Todennäköisyys vastaavan koittamiseen ihan lähiaikoina onkin onneksi vähäinen.

Kuluvan vuoden aikana on mieleen usein palannut yksi niistä olennaisista toteamuksista, joita maaseudulle muuttaessamme saimme: "On pärjättävä yksin ja on pärjättävä kaksin". Kun näin ilmastollisesti rankka vuosi koittaa, on vaikea löytää ihmistä, jonka kanssa tunnelmia jakaisi. Toki jokainen maajussi ja -jaana asian tietää, mutta siihen aihe lähinnä jää. Kantturoiden kanssa voi aina aihetta sivuta, taitavia kuuntelijoita kun ovat, mutta se palautteen saaminen on vähän niin ja näin.

Onneksi on puoliso; hän tietää mitä on koettu ja miten eteenpäin. Koska mennyttä ei voi muuttaa, voi siitä ottaa oppia ja katsoa miten viedään asioita eteenpäin.

Talvikauden käynnistyttyä tutut rutiinit ovat myös alkaneet torpan lämmityksineen ja lumitöineen; pian edessä ovat myös vasikoiden riimukoulutukset. Eläinten ruokinta toi sen mitä jo tiedettiin, tuorerehupaalit ovat jäätyneet pakkasten myötä, joten hauista pääsee vahvistamaan niiden hajottamistyössä - luonnon kuntosali.

Kirjallinen työ karjankasvattajan arjesta vetäytyy tauolle, ja onkin aika toivottaa itse kullekin TOIVEIDENTÄYTEISTÄ VUOTTA 2013!

Irti arjesta, irti karjasta

Ympärivuotisesti ulkona käyskentelevän karjan kanssa on ympärivuorokautisesti kiinni lähes vuoden ympäri. Hetkittäiset irtiotot ulkomaanmatkojen muodossa tuovat tervetullutta vaihtelua arjen rutiineihin, mutta ei matkoja voi monestakaan syystä useasti toteuttaa. Irtiottoihin tulee siis löytää muista konsteja, joista kirjat, elokuvat, musiikki ovat todellista tajunnanvirtaa.

Kirjailijoista kuluneena vuonna ovat mielikuvitusmatkoja tarjonneet niin Carson McCullers, John Le Carre ja uskomaton tarinantykittäjä Flannery O'Connor.

Musiikillista nautintoa ovat tuoneet Roy Hamiltonin baritoni, Rene Papen bassobaritoni ja kerrassaan lumoava soul-brother Eli Reed. Kyllä näiden (ja niin monen muun) äänen äärellä on voinut arjen murheet hetkeksi unohtaa. Tai vaikkapa saada voimaa uusiin ponnistuksiin; meillähän on tapana soittaa voima-biisi niinä aamuina, jolloin eläinten siirrot talvi- tai kesälaitumille käynnistyvät.

Ja sitten ne elokuvat; tunnettu tosiasia on että nykyelokuvan suurin kimallusshow eli Oscar-gaala katsotaan tässä perheessä suorana ja seuraava päivä on sen mukaisesti kulkeva sumussa, mutta elokuvallinen rakkaus kohdistuu ensisijaisesta vanhoihin filmeihin eli vuosikymmeniin 1920-luvulta 1970-luvulle. Eloon ja oloon saa valtavasti uutta hyvän elokuvan nähdessään, ja tietenkin niitä totaalisia lempiteoksia katsotaan uudelleen ja uudelleen. Elokuvat saavat myös yhtymäkohtia karjankasvattajan arkeen kuten hiljattain nähdyssä Fred Zinnemannin teoksessa Maankiertäjät (1960) todetaan: "Naama rutussa, tukka takussa ja omat ajatukset vähissä". Deborah Kerrin näyttelemän Idan ja emännän välillä on suora yhteys. Onko siis omakin elämä karjan äärellä yhdenlaista elokuvaa?

Aina mahtuu

Talviruokintakausi on sen verran pitkä, että aikaa eläinten tarkkailuun ja niiden käytöksen seuraamiseen jää mainiosti. Josko osaavat nuo karvapallerot aina välillä yllättää, on varmasti joukko jota lutuisemmaksi eläin ei voi mennä, eli sonnipojat iällä 1-2 vuotta.

Ei silti, ettei aina välillä ole hyvä hakata otsaluita vastakkain, pitäähän järjestys olla ja liikunta(?) tekee hyvää, mutta kun tälle joukolle iskee heinäpaalin keskelle, sen kimppuun mahtuu niin monta kuin vain fyysiset ulottuvuudet antavat myöten. Lisäksi, kun seuraa lehmien - lievästi sanottuna - omanarvontuntoista käyttäytymistä tai hiehojen hormonipiikkejä, sonnien koulupihamainen nahistelu on melkein sympaattista.

Ukkosten tilalla on sonneja kehuttu aiemminkin, eikä syyttä: koska siirtelemme eläimiämme keväisin ja syksyisin, esitämme aina hartaan toiveen asioiden sujumisesta joutuisasti. Tänä vuonna molempina ajankohtina pojat tulivat kiinniottohäkkiin sellaista vauhtia, ettei riimutuksessa ja lastauksessa meinannut pysyä perässä. Koko touhu ei tuntunut edes aiheuttavan sen kummempia paineita, ja nyt talven lähestyessä pojat ovat niin seurallisia ja uteliaita kuin vain voi olla.

Ja kun elopaino kasvaa ja otteet välillä lajitoveria kohtaan kovenevat tarkkailijan näkövinkkelistä, kasvattajaa tervehditään aina lempeästi.

Sitten taas kun elopainoa on enemmän, sen liian rakkauden kanssa saa aina vähän katsoa taakseen, isot eläimet liikkuvat hämmästyttävän hiljaa ja sonni ei puhu eikä pussaa, mutta tulee kyllä kovin lähelle.

Eläinten päivän toivomus ja toivotus

Ulkona pidettävästä karjasta ja sen hyvinvoinnista on asiaa riittänyt. Kuluva vuosi on kuitenkin osoittanut, että haasteet voivat kasautua yhden ja vain yhden asian, sään, johdosta. Vuoden 2011 marraskuu näyttäytyi hyvin tyypillisenä syyssäänä: sadetta riitti ja karjan talvilaitumet alkoivat kuraantua. Lohduttauduimme suuntaamalla ajatuksia tulevaan. Kyllä taas lumen ja pakkasen myötä helpottaa, ja isännän ei tarvitse traktoria akseleita myötä kurassa ajaa. Toisin kävi ja talvi osoittautui erittäin haasteelliseksi, ja ajot venyivät kun heinäpaalien lisäksi maahan pudotettiin kuiviketta. Ihmeellisesti eläimet aina kuivia lepopaikkoja laitumelta löysivät. Lohduttauduimme jälleen suuntaamalla ajatuksia tulevaan; kevät se helpotuksen tuo. Toisin kävi ja sadetta riitti vallan yli tarpeen, ja vasikointijärjestelyjä tehtiin lukuisin tavoin.

Lohduttauduimme suuntaamalla katseen tulevaan; kesä on aina kesä. Karjan jalkautuessa neljälle eri luonnonlaitumelle helpotus oli suuri; nyt on eläimillä loisto-olot, ja vieläkin laidunkausi kahdella luonnonlaitumella jatkuu. Eivät ole sateet alueita kuranneet, mutta huolia ne taas toivat. Milloin kerätään tuorerehupaalit eli eläinten talviruoka? Sadepäivistä huolimatta korjuuseen päästiin, tosin tavallista myöhemmin. Ja koska poutapäiviä oli niukasti, ei heinä ole täysin kuivaa, ja pakkasten tullessa riittää töitä jäisien paalien hajottamisessa.

Nyt syksyn koitettua ja sateiden jälleen jatkuessa nousee yksi toivomus ylitse muiden. Toivomus, että seuraavana eläinten päivänä kerron talvesta, jolloin lunta ja pakkasta oli sopivasti. Kevät, jolloin aurinko kuivattaa laidunta ja kevätpurot solisevat. Kesä, jolloin sadetta saadaan juuri riittävästi, mutta ei yhtään liikaa, ja tietenkin lämpöä riittää.

Eläinten(kin) päivänä ajatukset liikkuvat lukuisissa niihin liittyvissä seikoissa. Kuten siinä, miten hyvin karja kuluneesta vuodesta on selvinnyt. Ihmeellinen rotu tuo Highland on.

Toivotus taas kulkee kysymyksen muodossa, sillä eittämättä hämmästelyä riittää. Voiko siitä olla jo päivälleen 20 vuotta, kun kihlauduimme?