Elämäntapana laiduntaminen

Eläintenkasvatuksen yksi tärkeimmistä tavoitteista on luoda mahdollisimman lajityypilliset olosuhteet. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Jos eläin on laumaeläin kuten vaikkapa lehmä tai hevonen, tarvitsee eläin lajitovereiden seuraa, eikä yksinoloa. Jos suuntaamme katseen lehmiin, ja erityisesti näihin tuttuihin karvaisiin sarvipäihin, on laiduntaminen yksi lajityypillinen käyttäytymisen malli. Usein aihetta on sivuttu keväisin, sillä kommenttia alkaa laumasta tulla ensimmäisen vihreän noustessa laitumelle, mutta nyt laiduntamisen merkitystä on päässyt seuraamaan myös syksyn osalta.

Minilaumamme on viettänyt syksyn kuukaudet ns. kesäpuolella, ja sinnikkäästi päivästä päivään toistuu sama rutiini, laiduntamaan lähdetään. Luulisi, että maasta ei enää syötävää löytyisi, mutta Dolina ja kumppanit ovat toista mieltä: aina sitä joku vihreä on edelliseltä kerralta jäänyt huomaamatta, joka nyt poimitaan varmaan talteen.

Ovatko siis kasvattajat unohtaneet tuoda kuivaheinät, kun moista käytöstä ilmenee? Ei vainenkaan, sillä ruokailutelineissä kyllä riittää apetta koko keilille (Mika Waltaria mukaillen). Kyse on lajityypillisestä käyttäytymisestä, ja väitän, että lumen tuloon saakka laiduntaminen kuuluu päivän ohjelmanumeroihin. 

Et ole yksin

Lehmiin liitetään ihmisten mielikuvissa tyyneys ja rauhallisuus, ja näistä ominaisuuksista on karjammekin kuuluisa. Mutta leppoisasti märehtivä lauma ei välttämättä tarkoita toimettomuutta. Tapahtui taannoin luonnonlaitumella Turussa; syksyn tullen oli tarkoitus piikata karjan vesipisteen luona, ja työntekijä ajatteli, että huomattavan kova ääni pitää kyllä karjan loitolla. Toisin kävi; sain jonkun tunnin päästä soiton, jossa pyydettiin ilmoittamaan lauman kotilaitumelle lähdöstä - piikkaukseen palattaisiin laitumen tyhjennettyä. Sonnipojat olivat pikkuhiljaa itse kukin vaeltaneet paikalle, ja tietenkin toimenpidettä piti seurata hyvin lähietäisyydeltä. Eipä tullut tarkkuutta vaativaan työhön mahdollisuutta keskittyä.

Kun kasvattajina joudumme lukuisia kertoja suorittamaan erilaisia toimia laitumella aitalinjan korjauksesta vesipisteen huoltoihin, ei koskaan joudu työtä tekemään yksin. Ensin näyttää, ettei kiinnostusta riitä, mutta pikkuhiljaa uteliaisuus voittaa ja yhden jos toisen täytyy tulla tarkistamaan, että mitäs täällä meidän laitumella touhutaan. Lämmin henkäys niskassa kertoo selkeää viestiä - sinut on löydetty!

Yksi eniten eläinten kiinnostusta herättänyt härpäke on sähkötolppa eli tuo vastaava laitos, johon autoilijat talvisin kytkevät johdon lohkolämmitintä varten. Meillä tuo vastaava tolppa toimii niin vesipisteen lämmittäjänä kuin sähkön tuojana aitaan. Tuota tolppaa yritettiin ensin suojata aitalangalla, mutta aina joku onnistui kurottamaan kaulaansa ja rapsuttamaan leukaansa siihen. Ja sivuhuomautuksena todettakoon, että niin kiviä kuin puitakin laitumella riittää loputtomasti rapsutukseen. Mutta se kielletty hedelmä - se houkutti. Lopulta isäntä otti vinon pinon lautoja, ja rakensi aitauksen tolpan ympärille. Ja kuinkas kävikään - oli aitauksen vuoro olla kiinnostuksen kohteena! Suojausaste kuitenkin parani, ja sähköt  ovat pysyneet.

Highlandien kekseliäisyydestä ja kokeiluista riittää loputtomia tarinoita - uteliaisuus kun selvästi on luonteenpiirre, joka rotuun kuuluu. Pitääpähän samalla kasvattajan valppaana. Eli kun seuraa haluaa, ei tarvita kuin sopiva työrupeama laitumella ja yksinäisyys on tipotiessään!

Syksyisiä päiviä ja eläimiä

Vuoden siirtyessä kohti Eläinten Päivää on jälleen aika siirtää lauma kohti kotia luonnonlaitumilta, joilla ne ovat hyvin voineet ja pulskistuneet. Vaikka kuivaheinää jo vähän natustellaankin, vaikuttaa siltä, että moiseen ryhdytään isännän ja emännän riemuksi. Laidunnusta ei tunnu silti peittoavan mikään, ja kun meilläkin talveksi aluetta riittää, käyvät karvakantturat alueen läpi viimeistä kortta myöten. Kohta koittaa talvi, ja kyllä silloin on aikaa lorvia ja syödä heinää, tuntuvat mokomat tuumivan.

Mukaan on liittynyt myös harakkaviisikko, joka seuraa eläimiä, ja joista rohkeimmat laskeutuvat välillä niiden selkään ja tepastelevat eestaas aina jotain selästä nappaisten. Oli kyseessä sitten emo tai vasikka, yhtä riemuissaan tuntuvat siivekkäistä vieraista olevan - ne jähmettyvät paikalleen ja nostavat hännän kippuraan, kynsihieronta on siis syksyn juttu. Ilmeisesti naudat tallustaessaan myös hätyyttävät jyrsijöitä liikkeelle, sillä kissamme Billie on hyvinkin ahkerasti päivystänyt laitumella. Eläimistä on monenlaista riemua joka suuntaan, ja niin pitää ollakin. Tosin myyrät taitavat vetää lyhyemmän korren.

Viime vuonna näihin aikoihin esitimme toiveen, että voisimme kertoa hyvistä säistä ja rentouttavasta kesästä. Näin on todellakin käynyt, edellinen hurja ja kurja vuosi on pelkkä katoava ikävä muisto vain, kun on saanut viettää mitä upeimman kesän. Nyt kuljetaan voimia keränneenä kohti pimeneviä iltoja - hyvää syksyä kaikille!

Myyttejä osa II

Upeaakin upeamman kesän keskellä on aika suunnata ajatukset myyteistä myyttisimpään - lauman tärkeimpään jäseneen. On tahoja, jotka yksilöivät tällaiseksi siitossonnin. Siitossonni on tavattoman tärkeä, ja siitossonniksi soveltuvalta edellytetään monia niin ulkoisia kuin luonteeseenkin liittyviä seikkoja. Mutta tärkein - superlatiivia ei tule käyttää kuin yhdessä emolehmän kanssa. Yhdessä ne muodostuvat sen koko ytimen, jonka ympärille oma karja rakentuu. Siitossonnin vaikutus näkyy emolehmien joukossa yleensä 3-4 kuukautta eli astutusten ajan. Muun ajan se viettää muiden sonnien parissa. Emolehmä taas on vasikan tuki ja turva kahdeksisen kuukautta, ja tällöin betonoidaan kivijalka, josta vasikan luonne rakentuu.

Emo, joka on rauhallinen kasvattajaansa luottava yksilö, siirtää suhtautumistaan jälkeläiselleen. Tuota panosta arvostaa vuosi vuodelta yhä enemmän, sillä mitä kesympänä vasikka aikanaan riimukoulutukseen tulee sitä sujuvammin alkujännityksestä päästään soljuvaan yhteiseloon.

Kun omaa kasvatusuraa on suunnittelemassa onkin hyvä kiertää eri tiloilla katsomassa kokonaisuutta; siitossonnia, emolehmiä ja vasikoita, sekä nuorkarjaa. Tällöin alkaa itsekin nähdä, mistä ne hyvät laumat syntyvät. Oma kasvattajan työpanos on ympärivuorokautista, mutta hyvien yksilöiden kanssa siihen saa harmonista sävyä ensimetreiltä alkaen. 

Kuuma kesä

Varsin usein on törmännyt vierailijoiden esittämään kysymykseen, miten highland pärjää ulkona talvella. Olennaisempi kysymys kuuluisi, miten se pärjää kuumana kesänä. Hellesäät ovat hemmotelleet useana päivänä, ja katse on kiertänyt neljällä eri laitumella olevia eläimiä vielä tavallistakin valppaammin. Vettä ja varjoa - näitä on oltava. Aivan kuumimman hetken eläimet viettävätkin lepäillen ja märehtien, ja laiduntaminen alkaa varjojen syventyessä. Silloinkin valitaan mieluummin varjoinen kuin aurinkoinen puoli.

Myös vasikat nostavat tarkkailun tarvetta; kesäkuumalla syntyneelle haasteena ovat kärpäset. Onneksi vasikka hyvin selkeästi ilmaisee tiiviillä hännänheilutuksella ja lukuisilla ylösnousuilla, että jotain on pielessä eli kärpäset ovat päässeet munimaan, ja toukat kutisevat. Tällöin alkavat  tarvittavat hoitotoimenpiteet. Omat vasikkamme syntyvät yleensä ennen helteitä, ja vain kerran olemme joutuneet puhdistustöihin. Kun nyt viimeinen vasikkamme eli hiehotyttö Seorsag on kolmen viikon ikäinen, voi jo liki huokaista, että taisimme tosiaan selvitä yhdellä kärpäsongelmatapauksella vuosien saatossa.

Kesään kuuluvat myös paarmat, jotka valitsevat kohteeksi mieluiten emot ja näiden utareet. Monet emot tekevätkin kurakylpyjä eli menevät sopivaan ojaan seisomaan, jolloin nisät saavat suojaavaa mutapeittoa, eikä tämä peitto tunnu maidolle saapuvaa vasikkaa häiritsemään.

Riittäkö ruoka, jos kuivuus jatkuu? Riittääkö vesi, jos laitumen halki kulkee puro? Pysyvätkö kärpäset ja paarmat kurissa? Näitä ongelmia ei talvikaudella ole, sillä sillehän riittää ne omat haasteet. Mutta kesä on kesä, ja upeat säät sekä vehreä laidun takaa reippaita ja hyvinvoivia eläimiä kohtaamaan ne talvikauden haasteet. Siispä aurinkoisia päiviä yhä itse kullekin!