Talviruokintakausi on sen verran pitkä,
että aikaa eläinten tarkkailuun ja niiden käytöksen seuraamiseen jää mainiosti.
Josko osaavat nuo karvapallerot aina välillä yllättää, on varmasti joukko jota
lutuisemmaksi eläin ei voi mennä, eli sonnipojat iällä 1-2 vuotta.
Ei silti, ettei aina välillä ole hyvä
hakata otsaluita vastakkain, pitäähän järjestys olla ja liikunta(?) tekee
hyvää, mutta kun tälle joukolle iskee heinäpaalin keskelle, sen kimppuun mahtuu
niin monta kuin vain fyysiset ulottuvuudet antavat myöten. Lisäksi, kun seuraa
lehmien - lievästi sanottuna - omanarvontuntoista käyttäytymistä tai hiehojen
hormonipiikkejä, sonnien koulupihamainen nahistelu on melkein sympaattista.
Ukkosten tilalla on sonneja kehuttu
aiemminkin, eikä syyttä: koska siirtelemme eläimiämme keväisin ja syksyisin,
esitämme aina hartaan toiveen asioiden sujumisesta joutuisasti. Tänä vuonna
molempina ajankohtina pojat tulivat kiinniottohäkkiin sellaista vauhtia, ettei
riimutuksessa ja lastauksessa meinannut pysyä perässä. Koko touhu ei tuntunut
edes aiheuttavan sen kummempia paineita, ja nyt talven lähestyessä pojat ovat
niin seurallisia ja uteliaita kuin vain voi olla.
Ja kun elopaino kasvaa ja otteet
välillä lajitoveria kohtaan kovenevat tarkkailijan näkövinkkelistä, kasvattajaa
tervehditään aina lempeästi.
Sitten taas kun elopainoa on enemmän,
sen liian rakkauden kanssa saa aina vähän katsoa taakseen, isot eläimet
liikkuvat hämmästyttävän hiljaa ja sonni ei puhu eikä pussaa, mutta tulee kyllä
kovin lähelle.