WHO'S NUMBER ONE ?

WHO'S NUMBER ONE ?
WHO'S NUMBER ONE ?

maanantai 12. joulukuuta 2011

Mielensätasoittajat

Taikka kyllä minä ehkä ensin mieleni hiukan pahoitin, kun sillä lailla laitumelta ovelasti kiinni nappasivat. Ennen kuin huomasinkaan, olin semmoisessa karjakärryssä, ja joku mies sujautti riimun päähän ennekuin ehti timoteita sanoa. Ja sitten pihaan ja häkkiin ja kyllä siinä sitten yritin hanttiin panna, mutta minkäs teet. Kun ei irti päässyt, niin äitiä avuksi huusin (ja kaikkia muitakin) mutta ei se tullut (eikä tullut muitakaan),
Sitten alettiin kantaa ruokaa eteen ja kuivikkeita alle ja vettäkin annettiin, vaikkei minulla vielä jano ollut ja ämpäri jännitti. Sitten ne tutut ihmiset tulivat ihan lähelle ja taas minua jännitti lisää ja peruutin, mutta enhän minä mihinkään päässyt. Masusta ja heiluvaisesta silittelivät ja rauhallisesti puhelivat, ja minusta se tuntui kovin mukavalta. Tuli sitten nälkä ja jano ja kun vatsa oli täysi kyhnytettiin vielä pepusta. Kun ei tämä sitten niin hirveää ollut herkesin huutamasta ja siinä oli kaverikin ihan vieressä. Yhdessä me tallusteltiin riimun päässä pihalla ja kovasti meitä kyhnyteltiin. Yritin minä vähän leikiksi lyödä ja sarvella pikkaisen pukkia, mutta ei ne siitä perustaneet.

Tai: "Mullikka seisoi nyt tarha-aidan takana, jäykkänä ja liikkumatonna. Jos ei olisi ollut niin sydämikkö, olisi ehkä itkenytkin, itkenyt kaikkia niitä vääryyksiä, joita hän tänä kesänä oli saanut kärsiä. Viime talven oli hän vielä ollut lasten kirjoissa vasikkanavetassa. Mutta kun kevät tuli ja karja laskettiin laitumelle, koroitettiin hänet täysikäisten joukkoon ja siirrettiin heidän kanssaan ulkometsään." Juhani Aho: Mullikka

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Lisää valoa

...kuten eräs tunnettu kirjailija tokaisi kuolinvuoteellaan...
Kun taivaalta tulee vettä vaakasuoraan, pellot mustuvat kilpaa syysmielen kanssa ja pimeä yllättää aina liian aikaisin, tuohon lauseeseen on kieltämättä helppo yhtyä näin eloaan jatkavanakin. Olisi niin helppo käpertyä äreyteen, syyttää pieleen menneistä asioista kaikkia muita ja harmistua jokaisesta pienestä vastoinkäymisestä kevättä ja lämmittävää aurinkoa odotellessa.
Valo, lämpö ja hyvä mieli - kuten karjamme on meille opettanut - eivät kuitenkaan riipu ulkoisista asioista, vaan ne tulevat hyvästä mielestä ja siitä ilosta, jota kantturat jakavat ympärilleen. Tänään alkoi riimukoulutus, ja oli suorastaan liikuttavaa havaita, miten pihalaitumellamme talvea viettävät hiehot asiaan suhtautuivat. Vasikoiden hämmästellessä riimua ja sitä hieman tempoillessaan kaikki hiehot kertyivät lähiportille vaihtamaan kuulumisia ja aivan kuin rauhoittamaan tilannetta. Gladys(aka Mussukka, kuvassa) taisi kyllä olla hieman kateellinen, mutta jaksoi silti ammua äidillisesti.
Ja kun rämpii loskan halki lehmien puolelle, näkee keskenään peuhaavia vasikoita, emon vasikkaansa pesemässä tai yhtäkkiä kylkeen liimautuu rapsutusta kerjäävä lehmä. Silloin taas muistaa, että tässä touhussa on järkeä, ja paljon. Sekä pohtii, kumpi tässä oikein tarkkailee kumpaa?
Eläinten liiallinen ja turha inhimillistäminen on asia, jota kannattaa välttää, sonnit harvemmin pyytävät kahvikupposelle eikä Linsayn kanssa kerrota hilpeitä hiehovitsejä. Ihmisenä meillä on kuitenkin mahdollisuus laajempaan ajattelukantaan jossa jokainen eläin voidaan julistaa yksilöksi ja hei - niiden kanssa on pahuksen hauskaa.

lauantai 8. lokakuuta 2011

Ollaan eläimiksi eli Katieta muistellen

Kuvassa Katie hoitaa vasikkaansa - tyynesti ja huolellisesti kuten aina
The Observer -lehdessä Pat Shipman toteaa, että ihminen oppi viestimään ja sosiaalisia taitoja seuratessaan, hyödyntäessään ja kesyttäessään eläimiä. Samalla ihminen oppi havaitsemaan, että myös muilla yksilöillä, jopa toisilla lajeilla on tarpeita.
Karjankasvattajan näkökulmasta asia tuntuu varsin selkeältä, ja jotenkin kun omista eläimistämme vasikka numero 2, eli Katie Bhanna of Ukkonen on kymmenen yhteistyövuoden jälkeen poistunut, moinen ajattelumalli vielä korostuu.
Eläinten kanssa touhutessa on selvää, etteivät ne ole täällä ikuisesti, joten kuolema on ennalta tiedossa ollut selviö. Silti pitkäikäisen emolehmän lähtö, vaikkakin kontrolloidusti, aina pikkaisen kirpaisee. Silloin on hyvä istahtaa alas ja muistella kaikkia niitä hienoja vasikointeja, vuosien varrella sattuneita kommelluksia sekä myös kaikkia pikkuharmeja, jotka kuuluvat asiaan. Ja kun niin tekee, tajuaa hyvin Shipmanin pointin: kun jaksaa yrittää, sitä todellakin oppii toinen toisiltaan - myös emolehmältä. Lisää voi lukea vaikkapa tekstistä 26.11.2009.
Katien sydän on lakannut lyömästä, mutta meidän sydämissämme se elää yhä.

maanantai 19. syyskuuta 2011

Rauhallisuutta pohtimassa

11 kasvatusvuoteen mahtuu tarinoita ja tapahtumia. Lukuisat keskustelut eläimiin liittyen ovat ajatuksia herättäviä, ja antavat näkökulmaa omaan kasvatustyöhön. Taannoin ollut avoimien ovien päivä toi esiin kysymyksen, johon vastaaminen aina ilahduttaa: "Kuinka eläimemme ovatkaan niin rauhallisia?"
Monen laitumella kanssamme vierailevan ennakkohuolet liittyvät eläimien silmiinpistävään olemukseen eli sarviin. Tässä yhteydessä on olennaista mainita, että huoli on erityisesti vanhemmilla, jotka tuovat lapsiaan laumaa tervehtimään. Lähelle päästyämme, ja muutaman harjanvedon jälkeen tuleekin usein tuo kommentti rauhallisuudesta.
Rauhallisuus on eläimiin tullut kasvatuksen myötä: vasikka poimii valtavan määrän käyttäytymismalleja emoltaan, ja emon suhtautuessa tyynesti kasvattajiin, oppii vasikkakin toimimaan samoin. Aina kuitenkin pitää muistaa, että jokainen laumamme jäsen on yksilö, ja joukkoon mahtuu monenlaista kulkijaa. Tärkein asia on, että jokaisen eläimemme saa tarvittaessa kiinni. Eläimiä siirretään kesälaitumilta talvilaitumille ja takaisin. Emot tarvitsevat välillä apua vasikoinneissa. Ja pikkuhavereita tapahtuu, jolloin kiinniottoon täytyy turvautua. Näiden olennaisten asioiden pohjalta onkin itsestään selvää, että eläimen rauhallisuutta tuetaan kaikin keinoin. Ja eiköhän rauhallinen eläin myös kasvattajaansa rauhoita? Työteliään, kiireisen päivän päätteeksi ei ole mitään niin mukavaa kuin käyskennellä laitumella karjaansa rapsuttelemassa...

tiistai 16. elokuuta 2011

Parveiluja

Karhusuolla kesää viettävä minilaumamme on tuottanut riemua niin eläin- kun ihmiskunnallekin. Taannoin saimme usean päivän ajan todistaa lintuparven seikkailuista lehmien ja vasikoiden luona. Parvi pelmahti laitumelle, taaperteli päiväuniaan viettävien eläinten keskellä, ja kuten kuvasta näkyy, rohkaistuivat kiipeilemään selkään. Vasikkakaksikko oli aluksi tilanteesta hämmentynyt, ja nousi pystyyn, mutta kun emojen reaktio oli puhdas liikkumattomuus, vaihtoivat vasikatkin toimintamallia. Nautojen ympärillä pörräävät hyönteiset olivat mitä ilmeisimmin lintujen kohteena, ja niitä sitten nypittiin selkärankoja pitkin pomppien. Mikä symbioosi ja hyöty eri osapuolille.
Karhusuon kyläyhdistyksen kesätapahtuma toi taas vuorostaan ihmisiä parin tunnin ajaksi laidunvierailuille. Etukäteen mietimme lauman mahdollisia reaktioita, mutta niin vain jo tunnusomaiseksi noussut kommentti eläimistämme nousi taas esiin: kylläpä ovat rauhallisia. Katie seisoi liki pari tuntia aivan liikkumatta, kun isäntä ohjasi uusia ja taas uusia harjaajia paikalle. Muuta lauman jäsenet seurasivat tapahtumaa tyynesti sivusta. Pihalla muun rekvisiitan ääressä ollut emäntä sai kerta toisensa jälkeen todistella hymyileviä ilmeitä laitumelta palaajien kasvoilta. Ei liene ihme, että maanantaiaamuna Katie hieman haikeana katseli portista pihatielle: kyllä sitä rapsutusta olisi ottanut vielä lisää...

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Nyt se on sitten sekin nähty

Kevään loppupuolella ja alkukesästä näkyy laitumella ja välillä varsinkin sonnien selässä lintuja, jotka riemuissaan keräävät pehmokarvaa pesäntekoaineeksi. Tämähän on tuttu juttu, mutta tässä helteisenä iltapäivänä törmäsimme hieman harvinaisempaan näkyyn. Puunrunkoa pitkin vilisti tietyiltä osin tutun näköinen eläin, jossa oli kuitenkin jotain outoa. Lähempi tarkastelu osoitti kyseessä olevan oravan, joka oli tunkenut suuhunsa valtaisan mustan karvatupon. Ei siis liene ihme, että kesti hetki uskoa silmiään. Valitettavasti tästä näystä ei ainakaan vielä ole kuvallisia todisteita, mutta jossain lähistöllä vetelee sikeitä ainakin yksi kurre todella pehmeässä pesässä. Pakostakin mieleen nousee kysymys: onko sisutus toteutettu yksivärisenä vai onko koko Highlandien värikirjo hyödynnetty?

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Marvin ja Sean rouvien pariin

Onko mitään romanttisempaa kuin sonnin vieminen emolehmälaitumelle? Kenties, mutta kyllä tunnelma on kerrassaan omanlainen. Jo legendaksi noussut Sean aloitti kahdeksannen kesänsä ja voi sitä hyrinää. Kuljetuskärrystä ulos päästyään piti läheistä mäntyä käydä kurmuttamassa. Tsiigatkaas neidot tätä! Ja rouvat olivat niin mielissään että. Siinä jäi kasvattaja täysin vailla huomiota, kun hurmurin kimppuun kirmattiin. Taisi se oma vasikkakin moisen sonnin ääressä hetkeksi unohtua.
Marvin taas aloitti siitostyöt ensimmäisen kerran, sillä nyt oli koittanut sopiva ikä, ja aivan samoja elkeitä eli mentiin sopivan vankan puun lähelle, annettiin kyytiä, ja johan rouvat porhalsivat otsatukat hulmuten paikalle. Päälle päätteeksi Marvin mylvähti niin että laidun kaikui. Liekö tämänkin hurmausvinkin oppinut sonni-isältään Seanilta? Komistuksia molemmat nämä sonniherramme Sean ja Marvin.

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Luottamuksen rakentamista

Vasikoiden kasvun seuraaminen tuo päivittäisiä ilon hetkiä. Pienellä karvapallolla kun riittää uuden oppimista. Ensivaiheessa tulee perusasia eli syöminen; kun maitomaailma on avautunut, onkin jo aika tarkistaa emon ruokavalio. Siinä sitten yhtä (siis yhtä) heinänkortta nakerretaan, ja ilmeisimmin pohditaan kyseisen ruoka-aineen syntyjä syviä. Pariviikkoisista eroten kuukauden ikäiset jo vetävät heinää kuin vanhat konkarit - toki kaikille se maito on tärkein. Seuraavaksi alkaa laitumen rajojen tutkailu, ja enemmin tai myöhemmin jokainen testaa sähköaidan, sillä siitä älähdyksestä ei voi erehtyä. Monelle kertakosketus riittää. Keväiset vierailut laitumella kuuluvat myös asiaan; näin vasikat oppivat, että kasvattajien lisäksi myös muita ihmisiä mahtuu maailmaan. Emot viestivät, kuinka ihmisiin suhtaudutaan, ja kasvattajien mukana tulevat kahdella jalalla kävelijät ovat vallan mukiinmenevää porukkaa. Heitä pitää tulla jopa tarkkailemaan, kuten kuvan Niiloa herkeämättömästi tarkkaileva Raymond osoittaa. Miksi tämä vaihe on tärkeä? On hetkiä, jolloin muita ihmisiä tarvitaan, kuten lomien yhteydessä. On siis olennaista, että lomittaja voi rauhassa tarkistaa lauman ilman, että kaikki vaan painavat hännät suorina lähimpään pöheikköön piiloon. Ja vaikka kuinka toivoisi, niin voi olla myös tarvetta eläinlääkärin käyntiin; myös nämä vierailut sujuvat vaivattomasti, kun eläimen perusluottamus ihmiseen on kunnossa. Siksi tarvitsemme vierailijoita, jotka kanssamme karjaamme tutustuu.

torstai 31. maaliskuuta 2011

Vesa visiitillä

Pitkän, kylmän talven riemuja ovat olleet vierailut tilallamme. Vesan suunnistaessa Pohjois-Pohjanmaalta Jaanan kera Säkylään talviajan viimeisenä iltana oli ajatus vauhdilla ennen auringonlaskua esitellä karjaamme. Mutta Lavena muuttikin suunnitelmat, sillä ensikertalainen vasikoimisessa sai apua aivan toista maakuntaa myöten. Kolmannet käsiparit olivat tarpeen, ja Vesahan ilmoitti, että pois ei lähde ennen kuin jälkikasvua on saatu maailmaan. Tiukkaa teki kolmeenkin pekkaan, mutta niin vain hiehoneito saatiin ulos emon hoivaan. Isäntä lähti hakemaan peräkärryä, jonne kaksikko saatiin kuljetettua miesten vuorotellessa emon kuskauksessa riimussa ja vasikankannossa. Emännän rooliin jäi vahtia, että lauman muut jäsenet antoivat työrauhan. Pihaan tultiin, jossa omaan katokseen kaksikko. Eipä kulunut kuin hetki ja jo hiehotyttö aloitti ruokailun. Helpottunut isäntäpari päätti omalta osaltaan esitellä isännän herkkuherukkaviiniä. Ei liene yllätys, että kevään ensimmäinen vasikka sai nimekseen VERA.

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Laitumen starat, osa 6: Muirne of Biota Ukkonen

Tämän jutun otsikko voisi yhtä hyvin olla oodi emolehmälle, jollaisesta Muirne on suorastaan loistelias esimerkki. Tässä yhteydessä tarkoitan sitä rauhallista, lempeää puurtajaa, joka tasaisen luonteensa ja tasaisen tuotoksensa ansiosta usein jää draamakuningattarien ja tuhahtelijoiden varjoon. Muirne on muutenkin kelpo osoitus Highlandien tärkeimmästä ominaisuudesta - kestävyydestä - joka yksin riittää tekemään rodusta Suomen oloon soveliaan.
Muirnen emo Biota (blogiteksti 15.5.2008) oli melkoinen möhköfantti, joka osasi oivasti pitää puolensa ja hurmata sonneja vielä kypsemmälläkin iällä. Vasikkansa olivat varsinkin ensimmäisen vuoden aika pikkuisia, ja kun Muirne riimukoulutuksen jälkeen palautettiin talvella laitumelle, oli se silloin vielä kasvatusta aloittelevalle pariskunnalle nielaisun paikka. Isäntä halusi ottaa hiehorassukan takaisin vierihoitoon, mutta emäntä pysyi kovana: Muirne joko selviää, tai jos ei, ei siitä ole Highlandiksi. Ja kun asiaa jälkeenpäin tarkastelee, oli emäntä tietenkin oikeassa, eikä moisia juttuja ole sen koommin tarvinnut puida.
Muirne sittemmin otti sekä kokoa että näköä ja on meille myös oiva muistutus toisesta tärkeästä seikasta. Pois moinen ajatus, että kutsuisin Muirnea rumaksi, mutta näyttelykaunis se ei ole. Ja vaikka kuinka on hienoa ripustella kantturoihin nauhoja ja näytellä plakaatteja, ei ulkonäkö kerro eläimestä oikeastaan mitään. Vain laitumella ja vasikoidessa käy ilmi todellinen arvo, ja jokaisen kasvattajan on syytä pitää suuressa kunniassa näitä pitkäikäisiä ja työteliäitä yksilöitä, jotka ovat lauman hiljainen selkäranka.

perjantai 4. helmikuuta 2011

Germaine aka elämän tarkoitus


Onpa kerran ja toisenkin hiehoneito Germaine, joka on ehdoton hallitsijatar hieholauman yhdeksälle alamaiselleen. Lauman aamun tapahtumiin kuuluu ammeen täyttö juomavedellä. Kuulostaa yksinkertaiselta kuitenkaan sitä olematta, sillä näin tapahtuma etenee: Germaine sijoittaa itsensä hyvissä ajoin pötköttelemään vesiammeen äärelle, sillä onhan kiinnostavaa seurata operaatiota alusta alkaen kun letkua vedetään esiin, asetellaan paikalleen ja annetaan veden lähteä valumaan. Raikkaan juoman alkaessa soljua ammeeseen hovihiehot Aretha ja Dionne vartioivat ammeen molemmin puolin, ettei kukaan muu pääse juomaan, mutta eivät myöskään itse rohkene ottaa lipaisuakaan. Vettä alkaa jo kertyä aikalailla, ja emäntä miettii jälleen kerran, että pitääkö hana sulkea ennen kuin alkaa vyöryä yli äyräitten. Mutta sitten alkaakin tapahtua: Germaine nousee, venyttelee antaumuksella ja täysin vailla minkäänlaista kiirettä löntystelee veden äärelle samalla häätäen hovihiehot sivummalle. Juodaan, rapsutellaan, maiskutellaan ja vain nautitaan. Emännän varpaat alkavat osoittaa viilenemisen merkkejä ja pitää yrittää tehdä pientä liikkumarataa, mutta kauaksi ei arvaa mennä, sillä letkun päällä seisominen tai yritys kiskoa sitä irti kuuluvat myös kuvioon. Germainen saatettua oman osuutensa päätökseen tulevat hovihiehot, ja tiukassa arvojärjestyksessä muut. Ja sen mitä johtajatar on omilla juomatavoillaan ottanut tavaksi, sitä matkitaan itse kunkin toimesta aina pahnan pohjimmaiseen asti. Germainen luomalle juomatyylille löytyy siten väistämättä jatkaja, kun neito itse aikanaan emolehmälaumaan liittyy. Entä sitten se Elämän Tarkoitus? Germainen korvamerkki on 42, ja jokainen Douglas Adamsiin perehtynyt tietää, että vastaus elämän tarkoitukseen on 42. Mutta mikä olikaan kysymys?

torstai 20. tammikuuta 2011

Iloja ja suruja


Yksi eläinten kasvattamisen perusasioita on, että yllätyksiä tulee vastaan. Vaikka mistä opuksista ja toisilta kasvattajilta olisi saanut vinkkiä eläinten käyttäytymisen suhteen, aina on niitä kuuluisia poikkeuksia säännöistä. On esimerkiksi vasikointikäyttäytyminen; talvilaitumellamme on tilaa mennä vaikka mihin syrjäiseen nurkkaan (kuten emoilla on tapana), mutta aina löytyy yksilöitä, jotka haluavat pyöräyttää vasikkansa aivan lauman keskelle.
Hiljattain törmäsimme yllätykseen, jota ei olisi halunnut kokea - Euphemia-emolehmän niskat olivat menneet nurin eläimen syödessä paalitelineestä, jossa paaliheinä oli pudonnut eläimen niskaan kohtalokkain seurauksin. Meillä on samat paalitelineet olleet käytössä ikuisuuden ja vain muutaman kerran eläimen pää on jäänyt telineeseen jumiin. Näistä tapauksista on selvitty ihmisapua käyttäen, ja eläin on toipunut hetkessä. Toivottavasti tämä tapaus oli ja jää ainutkertaiseksi.
Iloja on tammikuulle myös mahtunut; talven viimeinen riimukoulutus on ohi ja Aglaia, Euphrosyne ja Wynda kirmasivat riemuloikin hieholaumaan. Tämän kolmikon kouluttaminen oli suoraan sanoen äärimmäisen mukavaa - hiehotytöt tuntuivat ymmärtävän tilanteen tuomat edut eli sai nukkua ja syödä rauhassa ilman, että kukaan vanhempi eläin tuli rauhaa häiritsemään. Ja kyllä heinää kuluikin. Pihalla tehtävät kävelyt sujuivat äärimmäisen verkkaisesti. Liekö sitten neidot ajatelleet, että innolla hankitut kilot heinän ahmimisella pitää varastoida, eikä kuluttaa liian tarmokkaaseen kävelyyn? Nimittäin kyllä vauhtia taas löytyi, kun riimusta vapaaksi pääsivät. Lumi vaan pöllysi ja tanner tömisi. Hymy oli kasvattajalla herkässä moista touhua katsoessa.